Haluaisin lopettaa tän blogin. En jaksais kirjoittaa enää, tuntuu että ei vain jaksa, ei jaksa puhua kenellekään, ei jaksa kirjoittaa mistään. + Tein tosi typerän tempun avautuessani psykan pääsykokeiden jälkeen kotona mun pikkusiskoille. 13 ja 15 vuotiaille! Joilla on omassa elämässään jo ihan liikaa painoa. Isosiskon pitäis olla se hyvä esimerkki, se joka auttaa ja kannustaa. Ei se, joka kaataa lisää moskaa niskaan.
Mä oon jotenki niin heikko, koko ajan. Tekis mieli vaan maata sängyssä, unohtua siihen. Tekis mieli jättäytyä ajasta ikuisuuteen, vain olemalla. Ei ole yhtään ruokahalua, mikään ei huvita. Kävin eilen oulussa pääsykokeissa, yksin. Elämäni ensimmäistä kertaa yksin vieraassa kaupungissa, ensimmäistä kertaa elämässäni yksin junalla. Yksin yksin yksin. Mutta silti ei tuntunut siltä että olisin yksin. Ajatuksia pää täynnä. Tupakkaa. Vaatteiden hipertelyä. Kokeilinkin joitain, vaikka ei mulla rahaa ollut ostaa. Yllätyksekseni seppälässä kokeilin yhtä ihanaa alennuspaitaa, ja xs oli iso!? se oli varmaankin päivän paras juttu.
Oli ihana vain kiertää, kävellä, istua, olla, eikä kukaan tuntenut minua. Kuinka nautinkaan siitä!
Palatakseni asiaan, en edes tiedä, kiinnostaako ketään nää mun jaarittelut täällä :/ alunperin perustin tän blogin juuri siksi että saisin purkaa ajatuksiani jonnekin, missä tietää että joku kuuntelee. Oon yrittäny puhua mussulle, siitä kuinka huonosti mä voin. Oon koittanu vihjata, oon sanonu suoraan. Mutta sekin on jotenkin niin apaattinen ja melankolinen aina. Ja tuntuu että se on kokoajan mulle vihainen jostain. Musta tuntuu että mä oon pilannu sen. Tehny siitä masentuneen. Järki sanoo että ei oo mahdollista, että sillä vain stressaa pääsykokeet kauppakorkeaan, leikkaus, jatkuvat ongelmat terveydessä ja se että se ei pääse treenaamaan sen sairauden vuoksi + se että mä oon aika pieni tuki nykyään, pikemminkin painolasti :(
En haluaisi olla tällainen masentunut möykky, haluaisin oikeasti olla terve ja onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, mutta en vain pysty siihen. En tiiä mitä teksin, miten saisin vaiennettua äänen ja eristettyä sen mieleni vankilaan, ja karattua itse sieltä?
Tuntuu jotenki niin etäiseltä jokin tulevaisuus ja koulutus ja työ ja perhe ja elämä. Oon niinku häkkilintu lukittuna oman pääni sisälle. Räpistelen ja huudan, mutta kukaan ei kuule eikä ymmärrä. Lopulta olen vain hiljaa ja tyydyn osaani.
