Ja taas mennään. Sovittiin viime viikolla tän Toisen kanssa, että ei olla enää mitään muuta kuin kavereita. Sitä ahistaa liikaa se, mitä meidän yhteiset ystävät ajattelee. Oon kind of ok sen asian kanssa, mutta oon silti pettynyt. Olisin halunnut nauttia siitä hyväksytyksi tulemisen tunteesta. Ihan niinkuin minua olisi taas rakastettu ja haluttu. Meillä meni kuitenkin niin hyvin. Kolme viikkoa. Noh, huomenna tai ylihuomenna se tulee mun luo kahville. Ai niin, sain sen asunnon. Vähän kummallista asua yksin, ensimmäistä kertaa elämässäni!
Niin ja Lucky oli viikonlopun vapailla, ja tottakai olin sen kanssa. Nukuin sen kanssa. Ja... Ja silti vieläkin rakastan sitä. Vaikka en rakasta. Mutta silti rakastan. Ja haluan. Mutta se ei rakasta mua, mutta rakastaa kuitenkin, ja haluaa. Meillä voi olla vielä jotain, mutta ei nyt. Ehkä joskus. Ja se on repivää. Sattuu sieluun ja repii sen vähäisenkin palasiksi mitä mun mustuneesta ja kokoon kuivuneesta sielusta on jäljellä. Ja siihen lisäksi tämä kummallinen sydämen tuska siitä että en saa olla enää tälle Toiselle mitään muuta kuin kaveri. Muhun sattuu. Ja palelee sitä riutunutta sielua myöten. Oon niin yksin. En oo ikinä elämässäni ollu näin yksin.
Pelottaa. Mua pelottaa ja ahistaa kauheasti. Haluaisin että joku pitäisi minua sylissä, pitäisi hyvänä ja sanoisi että kaikki tulee menemään vielä hyvin, että älä pelkää, kaikki järjestyy. Mutta minulla ei ole ketään. Petin rakkaani, petin itseni, kadotin ystäväni ja minulla on vain minut. Säälittävä ja riutunut paska minä olen. Kierrän yksin kuppiloita ja toivon että joku istuisi minun viereeni. Toivon että joku tietty soittaisi, laittaisi viestiä, alkaisi puhua minulle facebookissa, tulisi odottamatta kylään, tulisi kaupungilla vastaan. Mutta kukaan ei tule. Kukaan ei ole. Ketään ei ole minulle missään. Olen niin yksin. Ja ketä saan syyttää muita kuin itseäni?
Mulla on ikävä Luckyä. Mulla on ikävä sitä Toista. Mulla on ikävä mun jätkiä, mun possea, mun ihmisiä. Mutta kellään ei tunnu olevan ikävä mua. Kellään ei kiinnosta miten mulla menee. Kiinnostaiskohan kellään, kyseliskö kukaan kovinkaan moneen päivään edes mun perään, jos mua ei enää oiskaan?
