Muutoksia

Oltiin lauantaina muuttamassa mussua. Sillä on nepalilainen solukamu. Sillä on nyt oma pieni kolo Oulussa. Ei se sinne vielä muuta lopullisesti, vasta kuukauden päästä. Mutta minä jään tänne jollen sitten jää ilman koulupaikkaa. Koska jos en pääse opiskelemaan niin muutan Ouluun. Ja haen töitä. Ja meen avoimeen yliopistoon opiskelee. Huh...

Löysin eilen vahingossa mussun kanssa S:n blogin... En tiennyt että sillä on asiat niin huonosti :S Tuli aivan sellainen olo että mä oon pilannut sen, kun oon ollut huono esimerkki. Että koska oon puhunu sille ja se on joutunu kattoo vierestä kuinka olen heittänyt elämäni hukkaan, se on masentunut ja kasvanut kieroon sen takia. Että jos olisin ollut esimerkillinen ja elämäniloinen isosisko niin S:stäkin olisi tullut sellainen.

Päätin myös eilen, että kun elokuu koittaa, alan ikuiseen herkkulakkoon, alan vegaaniksi, alan käydä salilla säännöllisesti ja lenkkeillä taas. Loppuu tämä rappioelämä. Saan sellaisen kropan kuin haluan, olen sinut itseni kanssa ja vaikka mussu onkin Oulussa, minä voisin elää onnellisempana kuin nyt.

Haluan olla onnellinen ja terve, että voin olla hyvä esimerkki sisaruksilleni, haluan olla positiivinen roolimalli, sellainen jota ihaillaan hyvistä syistä, halutaan tulla samanlaisiksi.
Haluan oikeasti muuttua. NYT. Mussun vuoksi. Siskojen vuoksi. Velun ja Annan vuoksi. Vanhempieni vuoksi. Mussun perheen vuoksi. En halua olla tällainen masentunut möykky, vaan löytää sen ilon elämästäni, jonka olen kadottanut aivan liian kauan aikaa sitten.

Haluan toisille parempaa kuin mitä itse olen läpikäynyt... Pahimmalle vihollisellenikaan en tällaista elämää soisi. En halua että minut tunnetaan pessimistinä ja angstisena. Haluan että ihmiset saavat minusta positiivisia viboja ja löytävät tsemin minusta, jaksavat koska minäkin jaksan.

Yritän unohtaa negatiiviset ajatukset ja keskittyä ajattelemaan positiivisesti. Yritän löytää jokaisesta päivästä jotain positiivista. Yritän oppia rakastamaan tätä elämääni. En sano että se tulee olemaan helppoa ja tapahtumaan käden käänteessä, mutta voin luvata että yritän.
Haastan teidät kaikki seuraavaan:

Jokaisena iltana,

 ennen nukkumaanmenoa,

 lupaan miettiä kuluneesta päivästä yhden hyvän ja kivan jutun

 mitä minulle on sattunut ja kirjoittaa sen ylös.

Aluksi se on varmasti vaikeaa, mutta lopulta tulen kiitollisemmaksi ja onnellisemmaksi.

Luin tuon jostain elämänviisausoppaasta, ja ajattelin kokeilla. Luvatkaa tekin kokeilla, itsenne vuoksi!

Tyhjyys valtaa pään ja pää sanoo PUM

Äh. Mä en oikeesti kohta enää jaksa. En vaan jaksa tota  Mussua. Aina ku asiat alkaa olla jollain mallilla, se kiskoo mut taas nurin.

Otos meijän fb-keskustelusta tältä illalta:

Mussu: 
mut kelaa ku
se saattaa muuttaa samaan paikkaan
gg
jos sitä näkyy kerranki missään
nii
käyn nakkaa eropaperit pöytään
ja haen johonki spugemestaan

Minä:
et sie siihen törmää

ku et ajattele

Mussu:
yliarvioit yliopiston koon

mun ajattelu vaikuttaa reaalimaailmaan

Minä:
:/

Mussu:

vois vaa

perua

koko

paikan

en

halua

sinne

Minä:

haluat sie, sinusta tulee BOSS

mieti kuin hyvin tienaat ku valmistut

+ kuin kovasti teit töitä et pääsit sinne

Mussu:

jos se on missään

lähelläkää

nii vaihan kaupunkia

ei kiitos

en tarvi sun panokaverien läheisyyttä

(Pitkä tauko, kumpikaan ei puhu mitään)

Minä:
haluaksie jutella mun kaa jostain vähän pirteämmästä vai lähenkö nukkuu :S

Mussu:
Öitä.

Siis oikeesti. Kuin tyly voi toiselle olla? Oisko vaan liikaa pyydetty että edes parisuhdeasiat ois joskus kunnossa.. En mä enää edes halua täydellistä elämää. Haluaisin elettävän, kelvollisen, siedettävän elämän. Mua oksettaa että mä annan itseäni kohdella näin. Aina. En koskaan osaa sanoa mitään... Haluaisin yhtäaikaa niellä kaiken paskan, ajatella että kaikki muuttuu, ja yhtäaikaa haluaisin vetää sitä turpaan ja sanoa että jumalauta, mun elämä on yhtä helvettiä jo ilman sun panostaskin.

Itkettäs. Oon kestäny tällaista nyt jo mitä, yheksän kuukautta? Tuntuu lyhyeltä numeroina, mutta vitun pitkältä lusittuna. Mä tiedän että meidän suhde voi toimia, sillä meillä on upeaa aikaa sillon kun ei oo riitaa mun eksien takia. Ja huomenna ois lähtö Mussun kaa sen sukulaisten luo päiväreissun verran jonnekki korpeen. Minusta se kuulostaa oikein mukavalta, Mussusta ei. Mielummin se olis sisällä, pelais tai että katottas jotain leffaa jne. Mie tartten aktiviteettejä ja seikkailua tähän elämään. Siksi mie varmaan Mussun selän takana käyn baareissa ja poltan ja muuta. Tartten jotain.

Ääni on taas puhunu mulle. Tälleen btw. Se hengittää mua. Mun on vaikeeta olla. Se puristelee mun läskejä peilin edessä ja työntää mun sormet mun kurkkuun. Se laittaa mut unohtamaan ruokailut, se sanoo että musta tulee hyvä ja kelpaava vain ja ainostaan siten, että tottelen sitä. Ja mä haluan totella. Musta tuntuu että tällä hetkellä se on mun ainoa ystävä. 

Anteeksi hiljaiseloni!

Täytyy pyytää anteeksi etten oo päässy postaamaan tänne aikapäiviin. Liian paljon on tapahtunu ja nettiä ei oo ollut. En ees tiedä mistä aloittais!

Olin siis pari viikkoo Annan luona hoitamassa sen koiraa, ku se oli italiassa. (Joo en oo kateellinen) Oli ihan rentouttavaa olla yksin kämpässä ja parasta oli se että kukaan ei tullu  sanoo mulle millon pitää syödä ja mitä. Mussu pääsi kouluun Ouluun, kauppatieteitä lukemaan. Hienoon kouluun, hienoa alaa. HIENOA. Haluttas olla onnellinen sen puolesta, mutku ite en pääse kai mihinkää, oon varasijalla teolliseen muotoiluun... Tunnen itteni niin luuseriksi jos en pääse mihinkään.. En päässy tradenomiksikaan. En päässy AMMATTIKORKEAKOULUUNKAAN! oikeesti ette usko miten masentaa. Ja kaikki muut pääsee. Kaikki muut lähtee. Kaikki kaverit lähtee. Anna ja Velu lähtee kiertää Eurooppaa. Kaikki kaverit laittaa kämppää. 

Mä jumitan. Must ei tuu ikinä mitään. 

Äiti sano ku se halus keskustella mun kaa, että mulla on huono elämänasenne, mun pitäis aikuistua ja hyväksyä se että kaikki kohtaa elämässään epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Että mun pitäis nauttia nyt ku voin vielä lorvia. Se sanoi myös, että siitä on kurjaa kattoa kuinka surullinen ja katkera mie aina oon. Että jos mä oon niin katkera elämälle jo parikymppisenä, mulla täytyy olla aika paha olla.

Mua itkettää. 

Äiti ei voi käsittää kuinka pahalta musta tuntuu. Ku mitä tahansa teen, mä oon epäonnistuja. Yritinpä mie laihduttaa, treenata, opiskella, olla parisuhteessa, olla esimerkki, olla roolimalli... mitä tahansa yritän, aina epäonnistun.

Ai niin. Ja mussu sai kuulla, että Petri (siis se eksäni) pääsi myös Ouluun, maantieteitä opiskelemaan. Ette usko mikä show on nyt päällä kun Mussu uhkaa jättää menemättä sinne kouluun, hakea siirtoa ym... 

Ja mä jumitan täällä. Jumissa. Oon ku liimattu oman pääni sisälle, mikään ei edisty, mä oon vaa tällanen jumittaja.

Haluan oman kodin. Toivon niin kovasti, että pääsisin siltä varasijalta sinne kouluun, että voisin muuttaa pois. Omaan pieneen kotiin. Tyhjentää mun pään sisällön johonkin konkreettiseen. Tietää, ettei kukaan niitä tule sieltä etsimään. Yrittää alkaa elää onnellista ja normaalia elämäää. 

PAH

Joutavuuksia...