thinspo on mulle pornoa

Oon huomannut, että koen thinspon lähes pornona. Olen koukussa sairaan laihoihin ja kauniisiin tyttöihin. Olen koukussa kapeiden koipien ja käsivarsien sekä luisevien kuoppavatsojen katsomiseen. Tunnen jotain sairasta mielihyvää katsoessani heitä. Varsinkin jos katson nälkäisenä niitä kuvia. Tuntuu melkein kuin olisin itse niissä kuvissa - vaikka siihen on vielä pitkä matka - ja puristelen nahkaani ja hivelen niitä luita, jotka olen saanut puskettua pintaan kovan työn tuloksena.

tuntuuko kenestäkään tutulta tällainen?

reload me

mie tarvin työn, tarpeeksi viinaa tai lääkityksen, tai mahdollisesti näitä kaikkia että jaksaisin. Nyt alkaa tuntua jo suhteettoman raskaalta. Teen huomenna raskaustestin, koska menkat on kaks viikkoa myöhässä. On ne ennenkin jääneet tulematta, mutta mitään ei ole ollut. Stressaa niin saatanasti. Kaikki. Miksen mie vaan voi marssia sossuun niinku kaikki muutki? Koska mie oon yrittänyt. Yliyrittäny. Pitääkö mun lakata kaikenlainen yrittäminen ja alkoholisoitua lopullisesti, menettää kaikki, ennenku saan sieltä rahaa? Miksei tavallisia normaaleja talousahdinkoisia auteta? Miksi yths on heinäkuun kiinni? Miksi en saa nostettua luuria käteeni ja soitettua mihinkään kertoakseni kaiken? Haluan ja en halua. Tarvitsen ja en tarvitse. Haluan olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Tällä hetkellä en vain enää tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Viina ja itsensä loppuun ryyppääminen? Seksi ei tunnu enää juuri miltään. Lucky on etäinen. Ajatukset tappaa mut sisältä joka yö. En pysty nukkumaan. Syödä en halua, eikä ole ruokahaluakaan, onneksi. Jotain positiivista jos pitää etsiä niin alkukeväästä cubuksesta ostamani 24" milla- farkut mahtuu nyt jalkaan. En tiiä mitä pitäs ajatella, peilikuva läskistyy päivä päivältä ja joka päivä huomaan, kuinka selluliittiä kasautuu yhä enenevässä määrin käsivarsiini ja perseeseen.

huominen tuntuu etäiseltä. Eilinen tuntuu etäisemmältä. Voitte vain kuvitella, kuinka tässä mitään tulevaisuutta osaa suunnitella, kun ei vuorokauden sisäänkään osaa mitään sanoa, enkä ole enää lainkaan varma, tahtoisinko suunnitella mitään erityistä tulevaisuudelle. Kaikki mitä oon suunnitellut, yksin tai yhdessä jonkun muun kanssa, on kariutunut alkuunsa. Tai, ei aivan alkuunsa. Yleensä ehtii innostua hetkeksi ennenkuin suunnitelmat kusee.

miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa juuri nyt? Onko kaikkien elämä yhtä vittumaista kuin mun, vai oonko ainoa joka elää tälläista helvettiä joka ainoa päivä?

Booze, drugs and anamia

Päihteet auttaa mua elämään. Viikonloppu meni taas ryypiskellessä ja poltellessa. Tänään kävin päiväkaljoilla. Haluaisin olla kokoajan humalassa tai pöllyssä niin kaikki tuntuisi selvemmältä. Paradoksaalista, eikö? Paino jojoilee taas vaihteeksi tämän ryyppäämisen vuoksi.
Lähtis ne nesteet liikkeelle ettei turvottais niin mahottomasti. Pitää varmaan käydä hankkiin jotain detoksijuomaa jostain luontaistuotekaupasta.

Tänään tuli myös ahmittua. Ja leksattua. Taas. Jos jotain positiivista, niin nykyään se ei ole jokapäiväistä, ehkä kerran, pari viikossa tapahtuvaa perseilyä. Mielummin olisin kyllä syömättä, mutta se ei toimi niin. Se mättämisen halu kun iskee, niin mie en sitä osaa vastustaa.

Ajattelin huomenna käydä ostamassa tomaatteja ja muita pikkuisia vihanneksia ja hedelmiä, joista aion muodostaa tulevat ateriani. Vege olen ollut jo pitkään, mutta nyt minun on jätettävä kaikki eläinperäinen pois. Niin idioottimaiselta kuin se kuulostaakin, minun on päästävä irti ylimääräisistä proteeinivarastoistani kehossani, jotta kehoni voi alkaa polttaa rasvaa. Proteeni sijaitsee lihassa. Käyttölihakseni kyllä väsyvät jo nyt, pienissäkin kotihommissa, niinkuin vaikka tiskaamisessa tai imuroinnissa, mutta vielä joutaa lähteä, niin kauan että kroppani alkaa käyttään kaikkea sitä rasvaa, mitä kropassani on.

Minun täytyy alkaa myös taas laskea kaloreita. Tavoitteeni on nimittäin saavuttaa 40 kiloa syyskuun alkuun mennessä, ja laskelmieni mukaan se on täysin mahdollista, jos vain kurinalaisesti noudatan ruokavaliota ja liikun. Voisinkin tästä siirtyä tekemään ostoslistaa huomiseksi ja suunnittelemaan aterioita ja jumppatuokioita.

Hermorauniona hulluuden partaalla

Olen hulluuden rajamailla. Mun on pakko saada töitä jostakin, että pystyn maksaan vuokran. Elättämään itseni. Yritin juuri puhua Luckylle asiasta, mutta selvästikään se ei ymmärrä kuinka ahdistavaa on, kun kaikki muut käy töissä, tienaa rahaa, matkustaa ja nauttii elämästä, samaan aikaan kun minä katselen näitä samoja seiniä päivästä toiseen rahattomana ja vailla elämäniloa. Haluaisin jotain sisältöä tähän elämääni. Mutta onko ketään koskaan kiinnostanut mitä minä haluan? Olenko vain oikeasti niin kiittämätön vai mikä tässä on homman juoni, miksen saa osakseni mitään iloa? Ainoa asia, mikä tällä hetkellä tuottaa minulle iloa ja mielihyvää on päihteet. Haluaisin jo jonkinlaista apua, mutta sitä ei minulle tarjota. Taloudellista tukea en saa sossusta enkä kelalta, koska asun avoliitossa ja Lucky tienaa liian hyvin. Kukaan ei kuule minun itkuani, ketään ei kiinnosta ahdistukseni huokaukset, tuskan polttava kipu rinnassa. En pysty nukkumaan näiden ajatusten kanssa. Mietin vain tässä yksi päivä, että kun tavalliset tasapainoiset aikuiset joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ja masentuvat, niin johan virtaa apuja ja he ovat niin pohjalla, niin pohjalla. Niin että jos siihen asetelmaan lisätään vielä kaikki tämä, mitä minä kannan harteillani joka päivä, haluaisin nähdä, minkälaisessa tilassa nämä tasapainoiset aikuiset silloin olisivat. Haluaisin ylipäätään, että joku sossuakka tai porvarilissu eläisi edes yhden päivän minun kengissäni. Puhumattakaan viikoista tai kuukausista. Joka päivä sama juttu. Kaikki ahdistaa aamulla niin paljon, että jos onkin saanut muutaman tunnin nukuttua, ei haluaisi nousta lainkaan, vaan pakko on. Sen jälkeen seuraa perus aamukävely ympäri kämppää, jolloin miettii mikä kaikki on perseellään. Sitten kahvit tippumaan, mikäli on ollut varaa ostaa kahvia, ja aamutupakille. Sitten laitan itseni edustavaksi ja lähden pyörimään kaupungille tai unohdun internettiin, tai seison peilin edessä ja itken, tai seison ikkunan edessä ja itken, tai istun vain sohvalla tekemättä mitään, koska en kykene ja itken. Sitten Lucky tulee töistä, ja on väsynyt ja uppoaa internettiin tai lähtee treenikselle, salille tai nukkumaan. Pian tuleekin jo nukkumaanmenoaika ja minä pyörin auringonnousuun asti lakanoissani itkien ja ahdistuksesta sydän pamppaillen. Melkein toivon, että joku tulisi joskus kysymään, pikka, kuinka sinä jaksat? Eikä hyväksyisi sitä perusvastausta; eei tässä, ihan jees, koittanu hakia duunia ja tehä koulujuttuja, onneksi on kuitenki loma, mitens sun loma?

Mie haluaisin joskus vaan nukkua tän kaiken paskan pois ja herätä ehjänä ja reippaana uudestaan tähän elämään. Tai ei tähän elämään, johonkin toiseen. Johonkin, missä mun ois hyvä olla, missä mua ei itkettäis kun korkeintaan onnesta, missä mie oisin kaunis ja nauttisin itsestäni yhtä paljon kuin elämästä. Silloin osaisin kai rakastaakin oikein. "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" ei toteudu mun kohdalla nimittäin kovinkaan hyvin. Kaikki olis jo vainajia ja mie yksin tässä maailmankaikkeudessa. I need a salvation. Really badly.

Onneksi huomenna saan jotain hermojani lievittävää.

Tämä on minun filosofiani

Miksi, miksi, miksi?
Miksi se iskee aina silloin kun oon yksin? Miksi aina sillon tulee pakonomainen tunne, että on pakko mättää naamaan kaikki mitä irti lähtee? Ja miksi, miksi en osaa vain kärsiä siitä, vaan pitää leksata väkisin maha kuivilleen? Miksen osaa enää lähteä lenkille, salille, uimaan tai yksinkertaisesti olla sitten vastapainoksi syömättä? Miksi meen aina sieltä missä aita on matalin? Haluaisin ruoskan, jolla ruoskia itseäni. Lupasin itselleni että ei enää koskaan. Ja silti. Aina uudestaan. Kerta toisensa jälkeen.
Sattuu edes nielaista suuhun kerääntynyttä sylkeä.
Ketä siitä syyttäisin, muita kuin itseäni?

Lucky on hyvillään, kun olen nykyään aikaansaavampi. Energisempi. Tukevampi. Mie taas olen syvällä sisimmässäni entistäkin kuolleempi. Ilman mitään järkevää selitystäkin saatan alkaa itkemään. Ruokakaupassa, kävelytiellä, rannalla, missä vain. Kyyneleet ei kysy hetkeä, kun ne tulevat. Mutta siitä huolimatta että itken nykyään paljon, en tunne juuri mitään. Rakkautta Luckyä ja perhettäni kohtaan kyllä, mutta siihen tunteet sitten jäävät. Tai ehkä nykyään vain tunnen rakastavani, koska olen oppinut mitä se tarkoittaa, kuinka paljon se voi satuttaa, mitä kaikkea se saa aikaan. Hyvässä ja pahassa. Peilistä katsoo vieras nainen, en tunnista kuvajaistani enää omakseni.


Haluaisin olla joku muu. Kuka tahansa muu. Tai ei aivan kuka tahansa. Joku luonnostaan pieni, siro, kapeakasvoinen tummasilmäinen kaunotar. Sellainen minä tahtoisin olla. Pitää kai vain tyytyä kohtalooni ja niellä katkeruuteni niitä tuttujani kohtaan, jotka saattavat syödä mitä ikinä tahtovat lihomatta grammaakaan, näyttävät supermalleilta aamulla herätessään ja joiden kasvoilla mikä tahansa tunne näyttää upealta.

Vielä syksyllä painoin niin vähän tähän nykyiseen verrattuna. Kunpa pääsisin niihin lukuihin takaisin. Kun pääsen, ja minähän vielä pääsen, ja alemmaskin, painottomuuteen saakka, otan ison tatuoinnin vasempaan käteeni. Alan säästämään sitä varten, jotta sitten kun se hetki koittaa, minulla on mistä laittaa rahaa moiseen. Ja juuri sillä hetkellä minulla täytyy olla rahaa, koska tuo seuraava tatuointini tulee olemaan minulle muistutus siitä, että en enää ikinä aio lihoa. Tuo tatuointi tulee näyttämään tulevaisuuteni suunnan, tien jota pitkin aion kulkea. Se tulee kuvastamaan myös kaikkia niitä kyyneleitä, kaikkea sitä tuskaa, jota tulen rakastamaan, ja jota minun tulee rakastaa päästäkseni tavoitteeseeni.

Aion myös kirjoittaa kirjan. Syömishäiriöstä. Jotain samaan klaaniin kuuluvaa kuin Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Aion käsitellä siinä suorapuheisesti ja kaunistelematta omiin kokemuksiini vedoten tätä ihanaa rakastani, jonka lapsi olen, ja jonka kanssa olen ollut naimisissa jo seitsemän vuotta. Suhteemme on ollut vaihteleva, niinkuin kaikki suhteet ovat. Yhtäkaikki, olemme nyt yhdessä ja aion pitää hänestä kiinni lopun ikääni, joka toivottavasti tulee olemaan tarpeeksi pitkä jotta näen virallisen puolisoni ja meidän lastemme kasvavan. Mikäli nyt joskus minulla on edes fyysinen mahdollisuus saada lapsia.

Noh, tulihan vain taas tekstiä. Anteeksi, vähän sekava ja hieman turhan saivarteleva ja filosofinen tekstini. Ajatuksenvirtaa, mutta pakko oli kirjoittaa. Ja tulipa kuviakin pitkästä aikaa, ei taas ollutkaan niin tylsä tekstipostaus :p