Miksi se iskee aina silloin kun oon yksin? Miksi aina sillon tulee pakonomainen tunne, että on pakko mättää naamaan kaikki mitä irti lähtee? Ja miksi, miksi en osaa vain kärsiä siitä, vaan pitää leksata väkisin maha kuivilleen? Miksen osaa enää lähteä lenkille, salille, uimaan tai yksinkertaisesti olla sitten vastapainoksi syömättä? Miksi meen aina sieltä missä aita on matalin? Haluaisin ruoskan, jolla ruoskia itseäni. Lupasin itselleni että ei enää koskaan. Ja silti. Aina uudestaan. Kerta toisensa jälkeen.
Sattuu edes nielaista suuhun kerääntynyttä sylkeä.
Ketä siitä syyttäisin, muita kuin itseäni?
Lucky on hyvillään, kun olen nykyään aikaansaavampi. Energisempi. Tukevampi. Mie taas olen syvällä sisimmässäni entistäkin kuolleempi. Ilman mitään järkevää selitystäkin saatan alkaa itkemään. Ruokakaupassa, kävelytiellä, rannalla, missä vain. Kyyneleet ei kysy hetkeä, kun ne tulevat. Mutta siitä huolimatta että itken nykyään paljon, en tunne juuri mitään. Rakkautta Luckyä ja perhettäni kohtaan kyllä, mutta siihen tunteet sitten jäävät. Tai ehkä nykyään vain tunnen rakastavani, koska olen oppinut mitä se tarkoittaa, kuinka paljon se voi satuttaa, mitä kaikkea se saa aikaan. Hyvässä ja pahassa. Peilistä katsoo vieras nainen, en tunnista kuvajaistani enää omakseni.
Haluaisin olla joku muu. Kuka tahansa muu. Tai ei aivan kuka tahansa. Joku luonnostaan pieni, siro, kapeakasvoinen tummasilmäinen kaunotar. Sellainen minä tahtoisin olla. Pitää kai vain tyytyä kohtalooni ja niellä katkeruuteni niitä tuttujani kohtaan, jotka saattavat syödä mitä ikinä tahtovat lihomatta grammaakaan, näyttävät supermalleilta aamulla herätessään ja joiden kasvoilla mikä tahansa tunne näyttää upealta.
Vielä syksyllä painoin niin vähän tähän nykyiseen verrattuna. Kunpa pääsisin niihin lukuihin takaisin. Kun pääsen, ja minähän vielä pääsen, ja alemmaskin, painottomuuteen saakka, otan ison tatuoinnin vasempaan käteeni. Alan säästämään sitä varten, jotta sitten kun se hetki koittaa, minulla on mistä laittaa rahaa moiseen. Ja juuri sillä hetkellä minulla täytyy olla rahaa, koska tuo seuraava tatuointini tulee olemaan minulle muistutus siitä, että en enää ikinä aio lihoa. Tuo tatuointi tulee näyttämään tulevaisuuteni suunnan, tien jota pitkin aion kulkea. Se tulee kuvastamaan myös kaikkia niitä kyyneleitä, kaikkea sitä tuskaa, jota tulen rakastamaan, ja jota minun tulee rakastaa päästäkseni tavoitteeseeni.
Aion myös kirjoittaa kirjan. Syömishäiriöstä. Jotain samaan klaaniin kuuluvaa kuin Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Aion käsitellä siinä suorapuheisesti ja kaunistelematta omiin kokemuksiini vedoten tätä ihanaa rakastani, jonka lapsi olen, ja jonka kanssa olen ollut naimisissa jo seitsemän vuotta. Suhteemme on ollut vaihteleva, niinkuin kaikki suhteet ovat. Yhtäkaikki, olemme nyt yhdessä ja aion pitää hänestä kiinni lopun ikääni, joka toivottavasti tulee olemaan tarpeeksi pitkä jotta näen virallisen puolisoni ja meidän lastemme kasvavan. Mikäli nyt joskus minulla on edes fyysinen mahdollisuus saada lapsia.
Noh, tulihan vain taas tekstiä. Anteeksi, vähän sekava ja hieman turhan saivarteleva ja filosofinen tekstini. Ajatuksenvirtaa, mutta pakko oli kirjoittaa. Ja tulipa kuviakin pitkästä aikaa, ei taas ollutkaan niin tylsä tekstipostaus :p
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)