Olen hulluuden rajamailla. Mun on pakko saada töitä jostakin, että pystyn maksaan vuokran. Elättämään itseni. Yritin juuri puhua Luckylle asiasta, mutta selvästikään se ei ymmärrä kuinka ahdistavaa on, kun kaikki muut käy töissä, tienaa rahaa, matkustaa ja nauttii elämästä, samaan aikaan kun minä katselen näitä samoja seiniä päivästä toiseen rahattomana ja vailla elämäniloa. Haluaisin jotain sisältöä tähän elämääni. Mutta onko ketään koskaan kiinnostanut mitä minä haluan? Olenko vain oikeasti niin kiittämätön vai mikä tässä on homman juoni, miksen saa osakseni mitään iloa? Ainoa asia, mikä tällä hetkellä tuottaa minulle iloa ja mielihyvää on päihteet. Haluaisin jo jonkinlaista apua, mutta sitä ei minulle tarjota. Taloudellista tukea en saa sossusta enkä kelalta, koska asun avoliitossa ja Lucky tienaa liian hyvin. Kukaan ei kuule minun itkuani, ketään ei kiinnosta ahdistukseni huokaukset, tuskan polttava kipu rinnassa. En pysty nukkumaan näiden ajatusten kanssa. Mietin vain tässä yksi päivä, että kun tavalliset tasapainoiset aikuiset joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ja masentuvat, niin johan virtaa apuja ja he ovat niin pohjalla, niin pohjalla. Niin että jos siihen asetelmaan lisätään vielä kaikki tämä, mitä minä kannan harteillani joka päivä, haluaisin nähdä, minkälaisessa tilassa nämä tasapainoiset aikuiset silloin olisivat. Haluaisin ylipäätään, että joku sossuakka tai porvarilissu eläisi edes yhden päivän minun kengissäni. Puhumattakaan viikoista tai kuukausista. Joka päivä sama juttu. Kaikki ahdistaa aamulla niin paljon, että jos onkin saanut muutaman tunnin nukuttua, ei haluaisi nousta lainkaan, vaan pakko on. Sen jälkeen seuraa perus aamukävely ympäri kämppää, jolloin miettii mikä kaikki on perseellään. Sitten kahvit tippumaan, mikäli on ollut varaa ostaa kahvia, ja aamutupakille. Sitten laitan itseni edustavaksi ja lähden pyörimään kaupungille tai unohdun internettiin, tai seison peilin edessä ja itken, tai seison ikkunan edessä ja itken, tai istun vain sohvalla tekemättä mitään, koska en kykene ja itken. Sitten Lucky tulee töistä, ja on väsynyt ja uppoaa internettiin tai lähtee treenikselle, salille tai nukkumaan. Pian tuleekin jo nukkumaanmenoaika ja minä pyörin auringonnousuun asti lakanoissani itkien ja ahdistuksesta sydän pamppaillen. Melkein toivon, että joku tulisi joskus kysymään, pikka, kuinka sinä jaksat? Eikä hyväksyisi sitä perusvastausta; eei tässä, ihan jees, koittanu hakia duunia ja tehä koulujuttuja, onneksi on kuitenki loma, mitens sun loma?
Mie haluaisin joskus vaan nukkua tän kaiken paskan pois ja herätä ehjänä ja reippaana uudestaan tähän elämään. Tai ei tähän elämään, johonkin toiseen. Johonkin, missä mun ois hyvä olla, missä mua ei itkettäis kun korkeintaan onnesta, missä mie oisin kaunis ja nauttisin itsestäni yhtä paljon kuin elämästä. Silloin osaisin kai rakastaakin oikein. "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" ei toteudu mun kohdalla nimittäin kovinkaan hyvin. Kaikki olis jo vainajia ja mie yksin tässä maailmankaikkeudessa. I need a salvation. Really badly.
Onneksi huomenna saan jotain hermojani lievittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)