I've become so numb

Piiitkä huokaus. Väsyttää taas kaikki. Oon niin kyllästyny kaikkeen. Sanoin mussulle, että tarvin tauon tässä meijän jutussa. Koska siis mä kuvotan mussua, mun eksien takia. Se ei välillä edes nuku mun vieressä, vaan lattialla, koska oon niin ällöttävä. Se sanoi eilen että mitkään mun treenailut ja laihdutusyritykset ei tee musta parempaa sen silmissä, koska sen mukaan mä oon "eläimiinsekaantuja" oon "pannu ihmisapinaa" ja kaikkea muuta... 

Mulla on niin paha olla tässä elämässä. Oikeesti, nyt on niin tyhjä olo, kun poistin mussun kaveresta facebookissakin. Sehän tarkoittaa sitä että kukaan ei puhu mulle. Mulla on niin kova ikävä mussua, mutta yhtäaikaa haluaisin että se pysyis kaukana. Että se kattois peiliin, lakkaisi loukkaamasta. Lakkaisi puhumasta musta pahaa sen kavereille... Sanoin sille tänään, että niin kauan ku mun menneisyys määrittää sen, mitä mä oon nyt vaikuttaa enemmän ku se mitä mä oon nyt, mussun on turha väittää rakastavansa minua. Haluaisin että se näkisi kuinka paha mulla on olla. Haluaisin että joku näkisi.. Haluaisin että mussu sanoisi sitten kun otan siihen taas yhteyttä, että " oon tajunnu että mussakin on vikaa, anteeksi tuottamastani mielipahasta, yritän olla parempi jatkossa"

Äiti uteli tänään että miksi oon niin allapäin. Sanoin että elämä kyllästyttää ja se ois halunnu tietää enemmän, mutta en halunnut sanoa. Mussu on täydellinen vävykandidaatti... tai niinhä ne luulee. Tietäisivät vain oikeasti millaista parisuhdekiusaamista joudun kokemaan lähes päivittäin. Ei väkivaltaa, ei koskaan fyysistä. Mussu on vain niin taitava manipuloimaan että saa minut häpeämään olemassaoloanikin aina. Tunnen itseni niin likaiseksi, pahaksi, huonoksi, käytetyksi... En oo tuntenu ikinä aiemmin sellaisia tunteita, kuin vasta mussun kanssa. Kaikki sen takia että minulla on ollut muita miehiä. En halua olla ilman mussua, koska kaikki on muuten hyvin... Vain sillon ku joku laukaisee tilanteen missä muistuu mieleen mun eksät tai menneisyys niin piru on irti. Mussu ei vain koskaan ole väärässä, aina oikeessa. Yritäppä sanoa narsistille, että vittu muuta ittees tai mä lähen. 
Tää on nyt jo toinen narsistisuhde mikä mulla on, eikä ikää oo tosiaan ku se reilut 19. Onko mun parisuhteet kirottuja vai mikä on ku mun miesasiat ei tunnu ikinä oikein järjestyvän järkevästi. (joojoo, oon tosi nuori vielä, mutta narsistin kanssa eläminen kerran elämässsään, ja siitä irti pääseminen on jo semmonen haaste että ei toista. Saati sitte ku sattuu vielä toinen mokoma viiden vuoden sisällä)

Syömiset on vähän meinanneet unohtua tänään, aamulla join puoli kuppia kahvia, koska se jäähty kuppiin ku unohuin lukee lehteä, lounaaksi kaksi pinaattilettua ja vähän salaatinlehtiä, viinirypäleitä, kurkkua ja pari fetakuutiota. Päivälliseksi samaa salaattia. Iltapalaksi puoli kuppia maustamatonta jugurttia. En jaksanu tänään lähteä lenkille, oon maannu aikalailla vaan sängyssä, nukkunu ja sit myöhemmin kävin valokuvaamassa kallioilla. Miten voi olla näin tyhjä tunne? Mikä tää on? Järjellä ajatellen mun pitäis olla poissa tolaltani tän päiväisten juttujen ja aiempienki vuoksi, sen takia että otin taukoa mussusta.. Ei tunnu yhtään miltään. Ei itketä, ei naurata. Mä vaan oon. 

Yks asia on kuitenki ihana, se että mun paras ystävä on tullu nyt kesäksi  tänne, ihanaa, en oo yksin! Mutta toisaalta, en tiiä jaksanko lähtee sen kaa kiertää baareja ja biitsejä ja tehä juttuja, nukkuminen kuulostais vaan parhaalta vaihtoehdolta aina kaikkeen. 

Pitäis tehä niin miljoona juttua ja lukea pääsykokeisiin jotka koputtelee jo ovella, mut mä vaan makaan. Mikä tää on tää vetämätön olo ku mikään ei tunnu miltään?

Mä yritän ja yritän pitää vettä käsissä

Tänään olis ollu hyvä päivä. Aloitin taas päivän mustalla kahvilla lisäravinteiden kera, kuntopyöräillen ja tein itselleni lounaan valmiiksi, siivosin keittiön ja olin lukemassa lehteä, odottaen lounasaikaa, kun isä tuli kotiin ruokatauolle, kantaen kolmea isoa pitsaa. Söin kaksi pientä palaa ja lounaaksi tekemäni proteiinisalaatin (kananmunan valkuaisia, raejuustoa, kurkkua, viinirypäleitä ja päällä vähän persiljaa -anemian hoitoon). OK kaikki hyvin tähän asti. Sitten tuli iltapäivä ja velu tuli koulusta. Söin sen seurana vielä pari palaa pitsaa lisää. Ahisti. Kerroin velulle, kuinka paljon mulla ahistaa olla kotona. Velu sanoi että voin kesällä mennä sen tyttöystävän, Annan luo hoitamaan taloutta ja koiria pariksi viikoksi sillon ku ne on helsingissä. 
Ihana velu... Mutta se sai mut syömään pitsaa... Noh, menin ulos (OLI IHANA KELI <3) hyppimään mussun lahjoittamalla painotetulla hyppynarulla (semmonen mitä nyrkkeilijätki käyttää) ja koitin saada pitsakalorit kulumaan. Sitten poltin tupakan ja menin juomaan vihreää teetä ja vitusti vettä. 
Sitte mä lähdin kaupunkiin, että pystyisin välttämään ruuat kotona. Menin mun vakkarikuppilaan kattomaan suomen pelin ja jeeee kannatti koska suomi voitti! Ja olipas ihana ajaa autolla pitkästä aikaa :) 
Näin tuttuja ja oli mukavaa olla välillä jossain muualla ku kotona tai mussun luona. 
Illalla kun tulin takasin, tein vielä nopean iltatreenin täydellä teholla ja sen jälkeen oli pakko syödä, söin sitten vähän rasvatonta rahkaa ananaksella. NAM <3 Huomenna meen mussulle. Jos saan auton käyttöön viikonlopuksi niin meen huomenna käymään myös salilla, mutta jos en saa niin pitää vetää kunnon täystehotreeni aamulla ennen aamupalaa ja sit vielä iltapäivällä ennenku isä tulee töistä. Sit voisin vielä illalla vetää iltatreenin mussun kanssa. 
Rakastan treenaamista. Rakastan sitä polttavaa tunnetta, sitä tunnetta ku lihakset meinaa krampata ja täytyy purra hammasta ja ärjyä että jaksaa tehä sarjan loppuun. Rakastan sitä tunnetta ku treenaa tyhjällä vatsalla, vaikka välillä tuleekin semmosia tuntemuksia, että taju lähtee.

No pain no gain

Miksi laihtuminen terveellisesti on niin vaikeaa? Olis vain niin helppoa olla syömättä... Mutta en halua olla luuranko, ei kukaan luurankoa rakasta. Haluan olla hieman naisellinen, hieman lihaksikas mutta tosi laiha. Aion lopettaa punaisen lihan syömisen, syödä vain vähärasvaista kanaa. (kalalle oon allerginen) Mun pitäis ostaa omega3:sia. Mä luulen että se, miks mun kropasta ei lähe rasva, on seuraus mun liian vähärasvaisesta ruokavaliosta, eli mun rasva-aineenvaihdunta ei toimi. Tarttisin jotain lisäravinnetta joka buustaa lipidien liikkumista rasvakudoksesta pois... CLA maybe? tai L-karnitiini? Mihin luottaa... ähh... l-karnitiinistä ois eniten tutkimusta, mutta mistä mä voin tietää että niitä tutkimuksia ei oo manipuloitu tai että ne on keksittyjä? Ostovoiman lisäämiseksi.... Ehkä tilaan kuitenkin jotain ja kokeilen. Sillähän se selviää?

Tänään muuten pistin päälle valkoiset minishortsit (alle mustat sukkahousut koska arvet..) jotka viimeksi mahtui mulle 5 vuotta sitten, kun olin riparilla. Ostin ne sinä kesänä, h&m:n lastenosastolta! Olin niin iloinen, vaikka tuntuu että peilikuva ei oo muuttunu yhtään, ja painokin on jumittunut tuohon yhteen kohtaan niin edistystä on silti tullu järjettömästi. Miten se voi olla mahdollista? Ei vaatekaappi ennen oo mun vaatteita venyttäny, yleensä vain pienentäny...

Seuraavaks vähä kesäthinspoo mulle, että jaksan taas aamulla herätä treenaamaan. Must tulee vielä tollanen. Sitten nukkumaan. Hyvää yötä kaikille <3 

  

Täydellinen maha, täydelliset jalat, nuo farkut ja kaikki siis ah miksei mulla voi olla tuollasta?

Tältä mä niin haluaisin näyttää. Ihana tyyli, ihana kroppa, pitkät sormet, pienet luut. 

jos tää ois mun päiväkirja..

BLÄÄH. Tänään päivä alkoi loistavasti (no siis jos ei lasketa sitä että kolmas aamu peräkkäin kun joudun heräämään kuuden jälkeen alle viiden tunnin yöunilta) ja autoin pikkusisarukset aamuaskareista läpi ja laitoin niille aamupalaa (kyllä, oon ilmainen lastenhoitaja mut pieni hinta siitä  että isä on taas töissä!), toivotin hyvää koulupäivää kuin joku äidinkorvike ja istuin juomaan mustaa kahvia kreatiinillä aamupalaksi. Muistin ottaa vitamiinitkin! Sitten kipaisin hakemassa (okei, ei sitä kipaisemiseksi vois kutsua, se oli aika painava eli lähinnä raahasin) kuntopyörän varastosta ja pyöräilin aamulenkin katsoessani mtv:n breakfast-clubia. Sen jälkeen mulla oli huutava nälkä ja lupasin itselleni että syön ateriankorvikejuoman (allevon se suklaajuoma HYI) kello kymmenen. Ja niin tein. Oon juonu ihan rutosti vettä tänään. Ja vihreää teetä, olin jo unohtanu että olin ostanu sitä kaappiin! No sitten lakkasin kynnet, koska nälkä ei lähteny enkä halunnu sortua syömään jotain ällöttävää. Lakkasin kynnet itseasiassa kahdesti :D 

Sitten menin mussun viereen, se onnellisesti nukkui vielä (kello oli puoli 12) Halin sitä vähän aikaa ja pusuttelin sen niskaa ja lihaksikkaita hartioita ja sitten se heräsi, kierähti ympäri ja hymyili :) tuntui ihanalta että sain olla syy sille että päivä lähti hyvin käyntiin. 
Siinä vähän aikaa köllittiin ja sitten mentiin kahville. Mustana tietenkin. 

Sitten kakkosluokkalainen tuli koulusta. Ja mulla oli järjetön makeanhimo, ja nälkä. Joten tein sitten suklaakiisseliä... Mutta söin sitä ihan vähän vain, ja sitäpaitsi pikkuiset tuli onnelliseksi  :)
oon kuulemma paras isosisko!

Sitten iltapäivällä mussu lähti kotiin, ja isä tuli töistä. Lähin reippaalle kävelylenkille (en jaksanu juosta vaikka välillä vähän yritinkin) ja sitten oli ruoka valmiina kun tulin takaisin. En ois halunnu syödä, on niin vaikea arvioida jonkun muun tekemän ruuan kaloreita, kun ei tiedä mitä se on siihen laittanu ja minkä verran... söin pienen perunan ja jauhelihakastiketta. Ajattelin että saankai syödä vähän kun en ole moneen päivään syönyt mitään lämmintä ruokaa. Sitten söin vielä ruisleivän. Sitten iski paniikki. En halunnut oksentaa. En voinut. En pystynyt. Eli ainoa vaihtoehto oli alkaa treenata. Vaikka olin juuri tullut pitkältä lenkiltä. Treenailin sit. Ja sit söin banaanin (MIKSIIIII????!!!). Enää en syö mitään tänään, omien laskelmieni mukaan syötyjä kaloreita reilut 700 kcal ja poistreenattuja joku 400... plus perusaineevaihdunta, niin oon miinuksilla, mutta ei hyvä. ei hyvä. AHISTAA

niin hyvä päivä meni pilalle koska en ollut tarpeeksi vahva. Olisi pitäny käydä pitempi lenkki niin ois voinu skipata ruuan kotona. Enkä ois sortunu siihen banaaniin... Ja mikä ihmeen aivohirmu se oli joka käski mun tehä sitä kiisseliä ja SYÖDÄ sitä? 

yhh... 

Mä vain haluan olla laiha. Pieni. Ottaa kiinni mun luista, päästää irti näistä läskeistä. Inhoan sitä ku pursuan joka paikasta. 

Mussu sanoo että näytän menninkäiseltä. En tiiä onko se sitte hyvä vai huono. Se sano että oon söpö pieni ihana menninkäinen mutta minusta menninkäiset on ällöttäviä ja rumia läskejä kääpiöitä. Mutta toisaalta, oonhan mäkin läski ruma kääpiö :( 

Nonni, että semmonen postaus tuli tänään. Noh, joskus erilaista. Tämmösii mun päivät yleensä on.... Ruuan ajattelemista, sen tekemistä, sen järjestelemistä, sen katselua, laskemista, kuluttamista, ahistumista.... 

PS. kohta tulee 50. postaus. Oisko postaus ehdotuksia? Haluasin tehä jonku spessupostauksen :) kiitti että ootte siellä, muuten varmaan aina hajoaisin vaan tän mun pään kans jos ei kukaan kuuntelis. //Mä tulin tänne huutelee, kai joku mua kuuntelee//

Jonotan elämän otto-pisteellä.

Miksi on niin helppoa valehdella itselleen ja muille? Miksi on niin helppoa sanoa "ei mulla oo yhtään nälkä ", "syön sitten kun on nälkä" "käyn tuolla ja syön tän sit (heittää sillä aikaa ruuat pois" Miksi en pääse eroon tästä huijaamisen kierteestä? Oon laihtunu takas siihen missä olin aiemmin kun  juhlin sitä pienempää painoa. Oon laihtunu vaikka tuntuu että oisin syöny ku hevonen. 

Mua pelottaa tää, että haluanko mä parantua vai haluaako ääni että jatkan tätä. En tiiä että mitä haluan. Tiedän vain että haluan olla pieni ja mutta haluan olla terve. Koko ajan palelee, huimaa, oksettaa, särkee päätä, jokaista lihasta särkee. Sydän mulla pelottaa tosi paljon, mul on leposyke jatkuvasti yli 80 ja saunassa sattuu sydämeen ja syke on omien laskujeni mukaan yli sata. En halua kuolla, mutta en halua elää läskinä. Why is everything so complicated? Minä haluaisin vain olla onnellinen, saavuttaa juttuja elämässä... Saavuttaa onnen ja ilon omasta itsestäni, enkä pelkistä onnen korvikkeista. 

Haluaisin seisoa alasti peilin edessä ja katsoa itseäni ja sanoa, olen hyvä, olen kaunis, olen kelpaava, pidän tästä. Siihen on vielä liian pitkä matka, mutta haluan sen olevan joskus mahdollista. 

Minä haluaisin että kaikki olisi tässä ja nyt, mutta en haluaisi elää tässä hetkessä, haluan sinne tulevaisuuteen, missä kaikki on paremmin. Tulevaisuuteen, jonka eteen mun pitäisi nyt ahkeroida. Huh...

 

Oisinko sittenki terve vielä joskus?

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne.Tuntuu että mulla ei oo enää mitään sanottavaa ikinä. Ehkä se johtuu siitä että nykyään puhun kaikesta mieltäpainavasta mussun kanssa.Tavallaan se tuntuu hyvältä, tavallaan tuntuu kuitenki että teen itsestäni säälittävän ku kerron kaiken, kaiken paskan. Mutta mussu tukee mua. Todella. Ja se tuntuu hyvältä. Eilen saunassa puhuttiin lapsuusaikojen koulukiusaamisesta, kuinka meitä molempia on kiusattu. Kuinka ilkeitä lapset on toisilleen... Musta alkaa viimein tuntua että mussu on ainoa, jolle mä oon koskaan kelvannut oikeasti. Eilen puhuttiin myös meidän kodista, joka ei enää oo unelmaa, vaan se toteutuu oikeasti vielä.

Ehkä tää elämä kääntyy viel voitoksi mulle? Tuntuu että nyt ku mä treenaan ja syön lisäravinteita ja vitamiinit sun muut, että mä tuun terveeksi, ja hyväksi itse. Tuntuu että mä selätän tän syömishäiriön ja musta tulee terveesti urheilullinen ja hyvännäköinen. Mä luulen että mä oikeesti pystyn tähän, nyt kun tuntuu että mä en ookkaan niin yksin ku luulen. Mussu ja äiti ja Anna ja pikkusiskot S ja M on mun tukena. 

Kohta on mussun lakkiaiset. Pitäis löytää mekko, johon sovin ja joka sopii mulle. Iiks. Mutta en aio stressata. ENPÄ... Oon miettiny jotain tällästä :

Kun rauta ei nouse

Tilasin eilen kreatiiniä (ettei mun lihakset surkastu) ja magnesiumia (kramppeihin joita nykyään on paljon..). huomenna ois tarkoitus pitkästä aikaa läheä salille. Aattelin mennä heti aamusta, kun se aukeaa että siellä ois mahollisimman vähän porukkaa. Sais treenaa rauhassa. Salille on about 7km nii aattelin pyöräillä sen, eli saan kivan lenkinki vielä. Oikeesti pakko tehä  nyt jotain, ottaa itteään kunnolla niskasta kii. Tasan kuukausi kesään... Sit on pakko olla kunnossa. Ja fit. Mussu tukee mua. Se sano että lopetetaan yhessä herkuttelu, lopetetaan kahvin juonti (kofeiini vaikuttaa negatiivisesti kreatiinin imeytymiseen ja heikentää proteiinisynteesiä). Mä haluun näyttää hyvältä, haluun  et mua katotaan et huhhuh mikä kissa. Oon nyt kattellu noita fitness sivuja taas vaihteeksi, ja oon alkanu taas ihailla lihaksikasta kroppaa. Oon tajunnu että tällä treenaamisella ja syömättömyydellä oon tuhonnu niitä mun olemattomia lihaksia ja nyt haluan ne takas. Kuukaudessa pitäs tulla lisäravinteiden kanssa selvää muutosta, varsinki jos treenaa oikein ja syö... Se syömisosio tulee olemaan se vaikein. Mutta pakko, koska oon luvannu itelleni että saan mennä shoppaamaan vaatteita vasta sit ku paino on pudonnu neljä kiloa, ja oon saanu sikspäkin. Ne voi kumota toisensa, mutta molempien pitää tapahtua! vaikka niin että ensin pudotan ne kilot ja sitten sitä painoa saattaa tulla takas kyllä lihasten kasvun vuoksi mut ei se sit haittaa mua, mulle tärkein on se, mitä nään peilistä, en osaa luottaa vaakaan. Haluan, että mulla on hyvä olla mun kropassa, haluan että näytän hyvältä vaatteissa, ja ennen kaikkea ilman! 

Sillä nyt on ongelma. Musta tuntuu että mussu ei enää halua mua... Tai siis ku eilen illalla huviteltiin kattomalla pornoa yhessä ja koin tilanteen niin että molemmat haluaa ja näin, mut sit ku se leffa loppu niin mussu vaan käänty ja veti peiton korviin ja sano "öitä". Ei mitään. Ei edes "hyvää yötä rakas" tai jotain... Toissailtana sama juttu, mutta kiusoiteltiin vähän kuitenkin. Se tosin vaan pahensi juttua ku sit yhtäkkii ku oisin halunnu tosi paljon niin se vaan työntää mut pois ja alkaa nukkumaan. Tosi outoa käyttäytymistä... Sit se aamul on niinku mitään ei ois tapahtunukkaan... Ja taas sama pervoilu jatkuu koko päivän. Miksi mies tekee näin?? Tuntee itsensä niin ällöttäväksi.. 

Haluan siis olla niin kuuma että mua ei voi vastustaa... Sanoinkin siitä mussulle tänään, kun köllöteltiin mun sängyllä että: "Haluaisitko sä mua jos mä oisin laiha ja hyväkroppanen?"
Mussu jotenkin kierteli ja oli kauheen vaikea ku sanoi että ei mussa oo nytkään mitään vikaa, että oon just hyvä jne. Ei vastannu kysymykseen. Haluan että mussu haluaa mua.. Eikai oo väärin haluta poikaystävän haluavan mua?

Isä pääsee takas töihin ensviikolla. Jouduin tänään lainaamaan ätille 200e ku niil ei ollu varaa junalippuihin hesaan, ku äiti lähtee johonki koulujuttuunsa sinne.
Surullista... Äiti on niin masentunu ku rahat ei riitä mihinkään. Isä on niin masentunu ku rahat ei riitä mihinkään... Mie oon niin masentunu ku rahat ei riitä ja kaikki kärsii siitä että kaikki tietää tän meidän perheen taloudellisen ongelman, mutta kukaan ei puhu siitä, ei kellekkään. Kaverit ja perhetutut luulee että meillä menee ihan hyvin. Mutta joskus äiti ja isä puhuu hiljaa illalla keskenään siitä, miten laskut meinaa mennä ulosottoon, miten luottokortit kuoletetaan ku laskuja ei pysty maksaan ja miten äitin etäopiskelut etelään hoidetaan kun ei tahdo ruokaan riittää rahat. Se on uskomattoman pahantuntoista kuulla, kun tietää että porukat ei tarkoita sitä niin etttä kukaan muu kuulis...

En toivois että oltais rikkaita tai mitään, toivoisin vain että meidän perheessä ois varaa kaikkeen tarpeelliseen niinku auton korjaukseen, bensaan, tiskikoneen ostamiseen (ollaan tiskattu käsin viimeset pari-kolme kuukautta ku se hajos), ruokaan... Ehkä mä en toivo liikoja? Haluaisin että edes ihmiset mun ympärillä ois onnellisia. Mä en voi olla, en koskaan mutta eikö mun rakkaat sais olla? Tuntuu että mua ympäröi paha karma, että kaikille mun läheisille pitää sattua kaikkea pahaa ihan vain sen takia että ne on mun läheisiä.. 
Vihaan itteeni, oikeesti. 

Itkin tänäänkin. Mussulle. Kuinka huonosti kaikki on, kuinka ainoa asia mikä mun elämässä on hyvin on se, ja kuinka mua surettaa ku mussulla on asiat huonosti.  Mussu sanoo että ei oo mitään hätää, että kaikki on hyvin, että mussa ei oo mitään vikaa.. Mutta mie tiedän, että mussa on kaikki vialla, perheestä lähtien. Haluaisin niin olla joku muu. Joku onnellinen, iloinen, laiha, timmi, kaunis, suosittu, elämäniloinen...

Mut pitää vaan muistaa pukea aina aamuisin se naamari päälle, ja esittää sitä iloista reipasta Pikkaa joka ehkä olin joskus, joka joskus harvoin pääsee mussa vielä esille. Tekohymy naamalle ja töppöstä toisen eteen lenkkipolulla. "kaikki on hyvin, mua vaan väsyttää! :)"

Huhhuh taas

Vappu. Huhhuhhuhh, mitkä olotilat. Join ihan liikaa. Sammuin etkoille enkä päässy baariinkaan ja suututin mussun eilenyöllä ja oksensin liikaa ja sekoilin liikaa. Turvottaa. Vaikka nesteitä lähtiki kivasti niin on semmonen olo niinku niillä ilmapallonriekaleilla mitä mun vaatteista roikkui. Mulla ei oo koskaan olllu näin pahaa darraa. Otsassa on iso kuhmu ku kaatuilin ja polvet on ruvella... Enkä halua edes ajatella niitä kaloreita mitä eilen ryyppäsin kurkusta. Vaikka joinki laittisiideriä mutta join varmaan kuus bisseä ja salmaria ja timppaa ja kuoharia ja kaikkea... Oksettava olo. Hävettää. Ja ikävä mussua. Se onneksi tulee illalla mun luo.

Mulle on tullu järjetön pakkomielle tästä miltä näytän. En oo ikinä aiemmin elämässäni laittanu näin paljon rahaa ja vaivaa ja aikaa mun ulkonäköön. Kai se on että pakko koittaa kompensoida tätä painon määrää sillä että saa laittautua vähän paremmannäköiseksi...

Haluan olla kaunis. Pieni. Sievä. Hento. Siro. Leijua pois tuulen mukana kuin voikukan hahtuvat konsanaan.