Oisinko sittenki terve vielä joskus?

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne.Tuntuu että mulla ei oo enää mitään sanottavaa ikinä. Ehkä se johtuu siitä että nykyään puhun kaikesta mieltäpainavasta mussun kanssa.Tavallaan se tuntuu hyvältä, tavallaan tuntuu kuitenki että teen itsestäni säälittävän ku kerron kaiken, kaiken paskan. Mutta mussu tukee mua. Todella. Ja se tuntuu hyvältä. Eilen saunassa puhuttiin lapsuusaikojen koulukiusaamisesta, kuinka meitä molempia on kiusattu. Kuinka ilkeitä lapset on toisilleen... Musta alkaa viimein tuntua että mussu on ainoa, jolle mä oon koskaan kelvannut oikeasti. Eilen puhuttiin myös meidän kodista, joka ei enää oo unelmaa, vaan se toteutuu oikeasti vielä.

Ehkä tää elämä kääntyy viel voitoksi mulle? Tuntuu että nyt ku mä treenaan ja syön lisäravinteita ja vitamiinit sun muut, että mä tuun terveeksi, ja hyväksi itse. Tuntuu että mä selätän tän syömishäiriön ja musta tulee terveesti urheilullinen ja hyvännäköinen. Mä luulen että mä oikeesti pystyn tähän, nyt kun tuntuu että mä en ookkaan niin yksin ku luulen. Mussu ja äiti ja Anna ja pikkusiskot S ja M on mun tukena. 

Kohta on mussun lakkiaiset. Pitäis löytää mekko, johon sovin ja joka sopii mulle. Iiks. Mutta en aio stressata. ENPÄ... Oon miettiny jotain tällästä :