Yesterday love was such an easy game to play

Eilen oli täydellinen nollapäivä. Eli nollakalorit, ja sitten vielä kävin yhden kaverin luona sompailemassa pyörällä ja polkemista tuli eiliseltä yhteensä 22km. JES! Oli oikeesti niin hyvä olo illalla, täydellinen paasto. Pahan henkisen olon vuoksi ei ollut  lainkaan ruokahalua joten paasto ei ollut lainkaan vaikea.
Illalla olin jo sängyssä klo 23, ja täysin valmiina unille, ja itseasiassa nukahdinkin jo, kun heräsin mussun soittoon puolen yön aikaan.
Mussu oli ollut kiertämässä baareja muiden talousopiskelijoiden kanssa ja nyt päättänyt olevansa turhan humalassa ja lähteä kotiin (matkaa n. 6km). Mussu alkoi selittää juopuneella äänellä, keihin kaikkiin oli tutustunut ja mitä kaikkea oli juonut. Yritin ehdottaa että puhuttaisi huomenna, koska mussu oli herättänyt minut ja mulla olis aikainen herätys. Mussu kuitenkin vaati että pitäisin hänelle seuraa sen aikaa että saa käveltyä asunnolleen. Puoliunessa kuuntelin selityksiä baareista, ihmisistä, hänen tutkinnostaan, syytöksiä siitä että hän on yksinäinen ja surullinen koska en halunnut muuttaa hänen kanssaan... Sitten se itki että se rakastaa minua niin paljon ettei osaa elää ilman minua, että se lopettaa sen koulun ja tulee mun luo.
Lopulta hän pääsi perille, sanoi hyvät yöt, rakastan sinua, ja lopetti puhelun. Minä en saanut unta, vaan ajattelin että minä olen paska. Olen täys paska, sillä taiteet ei oo mikään oikea yliopistotutkinto. Pitäis olla jossain oikiksessa, lääkiksessä tai kauppiksessa että voisin saada arvostusta osakseni. Nukahdin kai silloin kun silmät olivat turvonneet umpeen.

Tänään alkoi sitten se yliopisto. Mahtavaahan siellä oli, mulla on yks tosi hyvä kaveri samassa koulutusohjelmassa ja musta tuntuu että teollinen muotoilu on just se mun ala, sittenkin.
Se vaan että mussu soitti kun olin pyöräilemässä kotiin, ja suunnilleen haukkui mun alan ja jatkoi valittamista siitä, että otin paikan vastaan. Se sanoo että mä muka vihaan sitä ja en rakasta sitä koska en tullut sen mukana ouluun. Sen mielestä oon taidehippi joka valmistuu työttömäksi... Tuli niin paha mieli tuosta, vaikka säteilin hyvää oloa vielä koululta lähtiessäni. Enhän mie koskaan kyseenalaistanut sitä että se halusi hakea ouluun...

Noh, mutta pitää vain jaksaa. Ehkä kaikki helpottaa? Ehkä mussu ymmärtää että tää mun koulu on mulle yhtä tärkeä kuin se kauppatieteellinen sille....

Yesterday, all my troubles seemed so far away

Now it looks as though they're here to stay

Oh, I believe in yesterday

Suddenly I'm not half the man I used to be

There's a shadow hanging over me

Oh, yesterday came suddenly

Why she had to go

I don't know, she wouldn't say

I said something wrong

Now I long for yesterday

Yesterday love was such an easy game to play

Now I need a place to hide away

Oh, I believe in yesterday

Whyd she have to go?

I don't know, she wouldn't say

I said something wrong

Now I long for yesterday

Yesterday love was such an easy game to play

Now I need a place to hide away

Oh, I believe in yesterday

Beatles - Yesterday

Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

Tulin juuri kotiin iltajunalla. Mussu jäi Ouluun. Nielin kyyneliä koko junamatkan ajan, ja kun isä oli asemalla vastassa niin autossa ne kyyneleet tuli. Piilottelin niitä huiviin ja huppuun ja kämmeneen, eikä isä huomannut ja kotiin päästyämme se paineli suorinta tietä nukkumaan. 

Kuin paha olo voi olla? En tiedä miten päin olisi, tuntuu niinkuin oltaisiin erottu, tai että mut olisi jätetty, mutta silti rakkaus polttaa niin kovasti.

Mie feidaan sen teollisen muotoilun paikan tuolla yliopistossa ja muutan ouluun. En voi kestää ajatusta että ollaan niin järjettömän pitkän matkan päässä toisistamme ja että ei nähdä kuin ehkä kerran kuussa..

Itkettää. Meen nukkumaan, tai toisin sanoen pyörimään itkuisena lakanoissani.

Nälkäpeliä

Kuin yksinäistä voi olla? Eilen yksinäisyydessäni koitin miettiä, että voisinkohan soittaa jollekin, että lähtisi kahville kanssani, mutta tajusin, että kaikki, oikeesti kaikki mun ystävät on muuttaneet pois. Anna ja Velu on ainoat joitten kans enää hengaan. Ja niillä oli romanttinen ilta joten en halunnut tuppaantua pikkuveljen seuraan.
En oo nähnyt mussua viikonlopun jälkeen, koska se kieltäytyi tulemasta eilen minun kanssa kaupungille.  SYY: koska lehdessä oli ollut juttua Petrin isästä, ja oli Petrikin pari kertaa mainittu ohimennen, siksi että siinä ylpeä isä kertoi kuinka poika on liittynyt sm-joukkueeseen. Voitte vain kuvitella mikä vittuilu siitä syntyi.
Mussu rages mulle, että kyllä sua nyt varmasti kaduttaa ku vaihoit atleettisen sm-urheilijapojan tällaseen.
Ignorasin ja laitoin vihoissani nukkumaan,  ja nukuin niin huonosti... Aamulla herätessäni huomasin että mussu oli laittanut yöllä viestin jossa luki että hän on suruissaan. Mietin että niin pitikin olla.

Syömiset on menneet aika huonosti, eilen kävin aamulla ja illalla juoksemassa puolen tunnin lenkin ja tein lihaskuntoa. Tehtiin S:n kanssa soijabolognesea ja perunoita, mikä oli aivan järkyttävän ihanan makuista. Tänään oli pakko syödä aamupala koska en pysynyt enää pystössä kun silmissä sumeni ja päässä tummui, hyvä että sain itseni portaat ylös kun äiti käski herätä laittamaan sisaruksille aamupalaa ja kattomaan että ne menee kouluun. Oli pakko syödä myös koska en ole koko päivää kotona, ja lähdin jo aamusta autoilemaan ku vein nuorimmaisen eskariin.

Minusta on kivaa, että mun maha kurnii taas. Se eleli pitkään hiljaa, ja nyt se taas tuntuu elävän. Tosin maha ei oo toiminu muutamaan päivään lainkaan, ja saatanpa käydä ostamasa jotain hyvää mahanpehmityslääkettä (en halua sanoa että laksoja, koska se kalskahtaa mun korvaan kummalta, johtuneeko lappilaisuudestani? :D)

Minua pelottaa, koska en tiedä haluanko parantua. En taida haluta, ainakaan vielä. Ensin haluan tietää kuinka pitkälle voin tämän viedä (kuulostaa sairaalta, mutta aion olla rehellinen)
Muuten, huomasitteko että tein tuonne reunaan painosaavutustaulukon? >>>
En oo aiemmin täällä painoani ilmoittanut, mutta kuten tiedätte, olen 156 cm pitkä, tuo paino missä nyt oon, on vielä normaali. Koska repsahdin tässä kesällä, enkä oo juuri muuta tehnyt kuin mähöillyt mussun kanssa, haluan saada painoni alemmas. Tokihan se on tippunut kesällä, mutta heitellyt kilo sinne, toinen tänne viikoittain, enkä ole vielä päässyt 45 puolelle. En malta odottaa että näen vaa'assa vaikka edes 45,9....

Lopuksi vois pitkästä aikaa thinspoa

 

 

Yllätyksellinen, ristiriitainen elämä, osa 473

Enpä ole kai sitten lähiaikoina menossa mussun luokse  enää.. Perjantaina se muuttaa pysyvästi ouluun. Mussu sai viimein ajokortin viimeviikolla. Yllätyksellistä oli, kuinka se pyysi, että lähdettäisi baariin ja se olis kuskina. Olin äimän käkenä moisesta. Ollaan oltu yhdessä nyt 10 kk, ja yhtään kertaa se ei ole mun kanssa halunnut lähteä juurikaan yhtään mihinkään, mistään baarista nyt puhumattakaan.

Tutustuin myös viimeviikolla mussun isosiskoon paremmin. Se oli ostanut pullon punkkua, ja halusi nautiskella sen mun kanssa, sen kunniaksi että sillä loppui työt. Siinä tissuteltiin pullollinen ja juttu juoksi. Mussun sisko haki toisen pullon vanhempiensa kaapista (se oli sen itse kuitenkin ostanut!) Ja juotiin sekin. Sain kuulla, että mussun sisko (alan kutsua häntä Maijaksi) oli sairastanut bulimiaa jo monta vuotta, ja vieläkin oirelee aika-ajoin. Huomasin myös miljoonia muita yhtäläisyyksiä meissä, kuinka nuorempana karattiin yöllä kotoa yöjuoksuille ja palattiin aamulla kuuden aikaan pyjama kainalossa. Kuinka monia miljoonia valheita piti vanhemmille kertoa, että ryyppyreissut ja kotibileet jäivät pimeän peittoon niiltä. 

Tunsin kertakaikkiaan, että viimeinkin on joku, joka todella ymmärtää minua!

Kävimme aamuyöllä puoli neljän aikaan pyöräilemässä kylällä ja poltimme tupakat (joita nykyään minulla on aina muutama laukussa mukana kun olen mussun luona). Tunsin eläväni. Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta tämän maailman kanssa, sinä yönä. Palattuamme kömmin suihkun kautta mussun viereen nukkumaan (se oli mennyt nukkumaan jo ennen kuin olimme Maijan kanssa aloittaneet edes toista punkkupulloa). Halin mussua ja pussailin sitä poskelle ja hiuksiin. Minulla oli niin hyvä olla!

Aamulla heräsin siihen, että mussu silitteli poskeani ja halitteli minua, ja kuiskasi korvaani "Rakas, olen niin onnellinen että sinä olet siinä."

Pian kaikki kuitenkin muuttuu. Viikon päästä alkaa yliopisto-opiskelu, mussulla oulussa, minulla täällä. Olen yksin. Edes joka toinen viikko ei ole mahdollista nähdä, sillä välimatka on järkyttävän suuri, eikä junakaan aivan halvaksi tule. 

Porukat oli järkyttyneitä siitä, että otin opintolainaa. Aion säästää sen ASP-tilille, että sitten kun valmistun, minulla olisi käsiraha asuntoon. Aikani vakuuteltua, sain vanhempani rauhoittumaan, ja uskomaan, että valmistuttuani minä olen kykenevä maksamaan lainan, enkä aio sitä humputella opiskeluaikanani. 

Soluihin on jonoa 2-3kk. Toivon saavani edes soluasunnon itselleni. Olen jo kauan aikaa sitten luopunut ajatuksesta, että saisin yksiön. Ehkä ensi syksynä?

Mutta, huomenna alkaa taas arki minun kohdallani, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa ilmaisena lapsenvahtina olemista. Mutta huomenna mun elämä taas rutinoituu, olen tehnyt ensiviikon aikataulut valmiiksi, en voi poiketa niistä. Olen myös kirjoittanut ruokailut, ja ruuat ensiviikolle, joten niitä on helppoa noudattaa vain vilkaisemalla kalenteria. 

>>> tämä kuva on tältä aamulta. Ajattelin alkaa postaamaan kuvia itsestäni, joskaan en aio kasvojani paljastaa. Kuvassa näkyy ylpeyteni aihe, kylkiluut ja hieman lonkkaluuta. Anteeksi laatu, koska puhelin. 

Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata

Kuulin jotain suht järkyttävää mussulta.
Kun se oli ollu jenkeissä kesävaihtarina kuukauden, se oli joka päivä syönyt vain yhden paahtoleivän, koska se oli ajatellut olevansa läski. Se oli myös yhdeksännellä luokalla ollut jälkiruokakurssilla, jolla se ei ollut syönyt koskaan mitään, se oli vain halunnut tehdä kaikkia ihania jälkkäreitä.

Outoa. Mussu on ollut anorektinen. On se sitä ehkä vieläkin vähän, ehkä enemmän ortorektinen kuitenkin. Miksen mä oo huomannut sitä aiemmin? Eilen nää kaikki asiat sai todellisuuspohjaa, kun mussu ei syöönyt iltapalaa, ja minä söin kaksi leipää. Minulle jäi vielä nälkä ja sanoin mussulle: "Miksi mä teen aina vain kaksi leipää vaikka tiedän että mulle jää vielä nälkä siitä?" Mussu vastasi vieden mun lautasen pois :"Siksi että sä tiedät että se nälkä menee vähän ajan päästä pois kun ruoka laskeutuu."

Tulin tuosta lähes surulliseksi. Koska mulla on päiviä, kun yritän elää terveesti ja syödä.
Nyt oon ollu mussun luona viikon yhtä menoa, ja kummallisesti me ollaan oltu lähes aina ruoka-aikaan jossain. Ja suurin osa koko kuluneen viikon ruuista on koostunut pelkästä leivästä. (huom, mussulla myös)

Yritän miettiä pääni puhki, että olenko kenties itse aiheuttanut mussussa tämän "taantumisen" takaisin syömishäiriön puolelle. En halua myöntää sitä, mutta merkit on olleet ilmassa aina. Nyt kun tarkastelen tarkemmin muistikuviani ruokailuista mussun kanssa, se on aina syönyt järkyttävän hitaasti, porsastanut pöydälle, syliin, lattialle... Ja aika ajoin mussulla on suorastaan pakonomaista liikunnan suorittamista (mikä näkyi suunnattomana äksyilynä ja masentuneisuutena sillon ku mussu ei sairautensa vuoksi voinut treenata).

Se on ehkä myös syy siihen, miksi mussu ei halua puhua mun kanssa mun syömisiin ja syömättömyyksiin liittyvistä asioista. Kuin sokea mä oon ollu?

Ääni mun päässä riemuitsee, mutta sydämeen koskee. Ääni sanoo että hei, kuin hienoo, nyt te voitte kimpassa paastota ja tehä kaikkea sairasta. Sydämen ääni sanoo että Pikka, kato nyt ittees, kato mihin jamaan oot ittes saanu, ja rakkaasi myös.

Läski mutta ruma ja tyhmäki viel

Mä oon vakuuttunu tästä. Mussu näkee mut vaan läskinä. Eilen ku lenkitettiin sen koiraa, mä olin pukenu vyötäröltä reisiin asti pitkän hameen ja kehuin kuin se on hyvä hame ku se peittää mun ongelma-alueet, nii mussu tokas siihen että mikset laihduta niitä reisiä nii ei tarttis valittaa aina.

Suutuin ja nielin kyyneleitä. Samalla kuitenki ääni huusi mun korvaan että NONIIN NÄÄTKÖ NYT! OOT LÄSKI JA KAIKKI MUUTKI TIETÄÄ SEN NYT VAAN SUA VITUTTAA KU KUULET SEN JONKU MUUNKI SUUSTA.

Illalla juttelin mussun pikkusiskon kans (se on vähän vajaa, ja sillä on lääkitystä vähä siihen sun tähän) nii mussu suuttu mulle jostain ja lähti ovet paukkoen omaan huoneeseen. No mä menin  perässä ja sit mussu tuli mun syliin ja sanoin "Luulin et olit suuttunu." Mussu työntyi pois sylistä ja tokas että "Nii no löysit näköjään tasoistas seuraa."

Eli oon tyhmä ja läski. NICE.

Sit mentii saunaan ja jossain välissä alettiin jutella, ja juttu lensi jotenki siihen että mua pelottaa muuttaa omilleni, ku pelkään että sairastun pahemmin. Mussu sano että mee hoitoon. (kyllä, juuri noita sanoja hän käytti.)
Aina kun yritän puhua sille siitä että haluaisin laihtua ja olla kaunis ja että kuin mua pelottaa kaikki, mussu kääntää puheenaiheen toisiin, itselleen tärkeisiin asioihin. Tai suuttuu ja mököttää.

Mitä mä teen?
En oikeesti enää tiedä mihin tää mun elämä on menossa ja että kuka mä oon, ja että keneksi mä haluan tulla.
Haluaisin että saisin jo sen asunnon ja pääsisin kuihduttamaan itseni pois tästä elämästä. Kuolisin ainaki onnellisena, laihana, pienenä...

mitä mulle on tapahtumassa?

Tervehdys ihmiset!

Lupasin viimepostauksessa, että kaikki muuttuu. Sain sen koulupaikan... Kun äiti soitti mulle siitä mussun luona ollessani, onnesta itkien, minä en osannut muuta kuin itkeä. Enkä ilosta. Olin pettynyt. En olisi halunnutkaan kouluun. Olisin halunnut muuttaa mussun kanssa ouluun. Johonkin kivaan pikku kaksioon, elellä onnellisena itsekeskeistä kotielämää....
Ja mussu oli vihainen. Sanoi että laitan oman edun ja mieliteot parisuhteen edelle, sanoi ettei mun olisi edes pitäny hakea tänne kouluun. Vain ouluun. Sanoi että en rakasta sitä, jos otan koulupaikan vastaan. Ja minä itkin.

Oon itkeny järkyttävän paljon viimeaikoina. Olo tuntuu hirveän heikolta koko ajan. Ei siis sillä tavalla ruumiillisesti, vaan henkisesti. Ja menkat tuli taas. Ne pysytteli poissa koko kesän viime viikkoon asti.
Minua pelottaa. Pelottaa mennä yliopistoon. Haluan vain oman pienen asunnon, jossa voin kyhnöttää keskenäni, nurkassa, lukea kirjaa ja unohtaa olemassaoloni.

Ääni puhuu mulle kokoajan. Se ei jätä mua enää lainkaan rauhaan. En oo tänään syöny mitään. Ja tästä päivästä lähtien jätän kaikki valkeat sokerit, pahat ilkeät lihottavat sokerit pois. Ja alan vegetaristiksi. Se tulee olemaan vaikeaa kotona, koska en tule saamaan erityisruokavaliokohtelua. Mutta minäpä teen omat sapuskani sitten.

Alan myös taas käydä säännöllisesti  lenkillä. Ja salilla. Mutta haluan sen oman asunnon....

 En tykkää käydä kotona suihkussa. Se on liian iso tila, pelottaa että kun pitää silmiä kiinni, aukaistessa joku onkin siellä. Pelkään pimeää. Pelkään ahtaita paikkoja. Pelkään korkeita paikkoja (mutta samalla rakastan niitä). Pelkään kuollakseni hämähäkkejä, ampiaisia, paarmoja.... ylipäätään kaikkia ötököitä. Pelkään julkisia vessoja. Tuntuu että siellä tulee likaiseksi. Tuntuu että joku tunkeutuu sinne, tai on asennuttanu salakameroita. Tai että jään sinne jumiin ja ostoskeskus menee kiinni.

Pelkään valtavasti asioita. Elämästäni on sen lisäksi tullut valtavan ristiriitaista. Samalla kun haluan mussun olevan ikuisesti minun, ja viettää joka päivän kanssaan, haluan että hän jo muuttaisi pois, että saisin nähdä kavereita, käydä baarissa tanssimassa, tupakoida niin paljon kuin sielu sietää.
Mutta haluan olla yksin. Haluan että olemme mussun kanssa etäsuhteessa, siloin voisin olla onnellisempi. Mussu on ihanin ihminen kenet olen tavannut, mutta samalla myös häikäilemättömin ja ilkein. Minusta tuntuu että olen hukannut itseni mussun takia. Minusta on tullut jollakin tavalla juureton. Minulla ei ole menneisyyttä enää, koska en saa omistaa sellaista - eikä minulla ole tulevaisuuttakaan, sillä mussu on kovin hmm... ailahtelevainen. Niinkuin hyvin tiedätte.

Ääni on jännittävä. Kuin uusi ystävä, vaikka olen tuntenut sen jo pitkään. Se silittää minua sisältä päin, taputtaa olalle kuin vanhaa kaveria, kun teen niinkuin se haluaa. Minusta se tuntuu hyvältä. Ja minua pelottaa se. Järki sanoo että älä kuuntele sitä. Että se tahtoo vain pahaa, haluaa tuhota sinut. Mutta minä kiellän totuuden, minä haluan kuunnella ääntä. Tai en halua, mutta haluan.

Anteeksi tämä sekava postaus, ehkä ymmärrätte mitä ajan takaa :/ oli vain pakkko tulla "vuodattamaan" tänne näitä ajatuksiani... Pää on aivan liian täynnä kaikkea mutta yhtäaikaa lyö aivan tyhjää.