Kuulin jotain suht järkyttävää mussulta.
Kun se oli ollu jenkeissä kesävaihtarina kuukauden, se oli joka päivä syönyt vain yhden paahtoleivän, koska se oli ajatellut olevansa läski. Se oli myös yhdeksännellä luokalla ollut jälkiruokakurssilla, jolla se ei ollut syönyt koskaan mitään, se oli vain halunnut tehdä kaikkia ihania jälkkäreitä.
Outoa. Mussu on ollut anorektinen. On se sitä ehkä vieläkin vähän, ehkä enemmän ortorektinen kuitenkin. Miksen mä oo huomannut sitä aiemmin? Eilen nää kaikki asiat sai todellisuuspohjaa, kun mussu ei syöönyt iltapalaa, ja minä söin kaksi leipää. Minulle jäi vielä nälkä ja sanoin mussulle: "Miksi mä teen aina vain kaksi leipää vaikka tiedän että mulle jää vielä nälkä siitä?" Mussu vastasi vieden mun lautasen pois :"Siksi että sä tiedät että se nälkä menee vähän ajan päästä pois kun ruoka laskeutuu."
Tulin tuosta lähes surulliseksi. Koska mulla on päiviä, kun yritän elää terveesti ja syödä.
Nyt oon ollu mussun luona viikon yhtä menoa, ja kummallisesti me ollaan oltu lähes aina ruoka-aikaan jossain. Ja suurin osa koko kuluneen viikon ruuista on koostunut pelkästä leivästä. (huom, mussulla myös)
Yritän miettiä pääni puhki, että olenko kenties itse aiheuttanut mussussa tämän "taantumisen" takaisin syömishäiriön puolelle. En halua myöntää sitä, mutta merkit on olleet ilmassa aina. Nyt kun tarkastelen tarkemmin muistikuviani ruokailuista mussun kanssa, se on aina syönyt järkyttävän hitaasti, porsastanut pöydälle, syliin, lattialle... Ja aika ajoin mussulla on suorastaan pakonomaista liikunnan suorittamista (mikä näkyi suunnattomana äksyilynä ja masentuneisuutena sillon ku mussu ei sairautensa vuoksi voinut treenata).
Se on ehkä myös syy siihen, miksi mussu ei halua puhua mun kanssa mun syömisiin ja syömättömyyksiin liittyvistä asioista. Kuin sokea mä oon ollu?
Ääni mun päässä riemuitsee, mutta sydämeen koskee. Ääni sanoo että hei, kuin hienoo, nyt te voitte kimpassa paastota ja tehä kaikkea sairasta. Sydämen ääni sanoo että Pikka, kato nyt ittees, kato mihin jamaan oot ittes saanu, ja rakkaasi myös.
Tietääkö sun mies että sä pidät tätä blogia?
VastaaPoistaEi tiedä.. Tää on niinku päiväkirja mulle.
PoistaAhaa no oletko harkinnut puhuvasi näistä asioista esimerkiksi jonkun ammatti-ihmisen kanssa? Kuulostaa siltä että et helposti avaudu ihmisille, mutta ehkä puhuminen voisi auttaa? Vaikka vain ystävällekkin?
PoistaOon aiemmin tässä blogissa kertonut, että mulla on todella vähän ystäviä. ja vielä vähemmän sellaisia, joiden kanssa voisin puhua kaikesta... Oon joskus nuorempana puhunut eräälle erityisnuorisotyönohjaajalle, mutta se on nyt jääny ku se on ollut muissa tehtävissä. Ehkä juttelen sille taas. Kiitos neuvoistasi <3
Poista