Lupasin viimepostauksessa, että kaikki muuttuu. Sain sen koulupaikan... Kun äiti soitti mulle siitä mussun luona ollessani, onnesta itkien, minä en osannut muuta kuin itkeä. Enkä ilosta. Olin pettynyt. En olisi halunnutkaan kouluun. Olisin halunnut muuttaa mussun kanssa ouluun. Johonkin kivaan pikku kaksioon, elellä onnellisena itsekeskeistä kotielämää....
Ja mussu oli vihainen. Sanoi että laitan oman edun ja mieliteot parisuhteen edelle, sanoi ettei mun olisi edes pitäny hakea tänne kouluun. Vain ouluun. Sanoi että en rakasta sitä, jos otan koulupaikan vastaan. Ja minä itkin.
Oon itkeny järkyttävän paljon viimeaikoina. Olo tuntuu hirveän heikolta koko ajan. Ei siis sillä tavalla ruumiillisesti, vaan henkisesti. Ja menkat tuli taas. Ne pysytteli poissa koko kesän viime viikkoon asti.
Minua pelottaa. Pelottaa mennä yliopistoon. Haluan vain oman pienen asunnon, jossa voin kyhnöttää keskenäni, nurkassa, lukea kirjaa ja unohtaa olemassaoloni.
Ääni puhuu mulle kokoajan. Se ei jätä mua enää lainkaan rauhaan. En oo tänään syöny mitään. Ja tästä päivästä lähtien jätän kaikki valkeat sokerit, pahat ilkeät lihottavat sokerit pois. Ja alan vegetaristiksi. Se tulee olemaan vaikeaa kotona, koska en tule saamaan erityisruokavaliokohtelua. Mutta minäpä teen omat sapuskani sitten.
Alan myös taas käydä säännöllisesti lenkillä. Ja salilla. Mutta haluan sen oman asunnon....
En tykkää käydä kotona suihkussa. Se on liian iso tila, pelottaa että kun pitää silmiä kiinni, aukaistessa joku onkin siellä. Pelkään pimeää. Pelkään ahtaita paikkoja. Pelkään korkeita paikkoja (mutta samalla rakastan niitä). Pelkään kuollakseni hämähäkkejä, ampiaisia, paarmoja.... ylipäätään kaikkia ötököitä. Pelkään julkisia vessoja. Tuntuu että siellä tulee likaiseksi. Tuntuu että joku tunkeutuu sinne, tai on asennuttanu salakameroita. Tai että jään sinne jumiin ja ostoskeskus menee kiinni.
Pelkään valtavasti asioita. Elämästäni on sen lisäksi tullut valtavan ristiriitaista. Samalla kun haluan mussun olevan ikuisesti minun, ja viettää joka päivän kanssaan, haluan että hän jo muuttaisi pois, että saisin nähdä kavereita, käydä baarissa tanssimassa, tupakoida niin paljon kuin sielu sietää.
Mutta haluan olla yksin. Haluan että olemme mussun kanssa etäsuhteessa, siloin voisin olla onnellisempi. Mussu on ihanin ihminen kenet olen tavannut, mutta samalla myös häikäilemättömin ja ilkein. Minusta tuntuu että olen hukannut itseni mussun takia. Minusta on tullut jollakin tavalla juureton. Minulla ei ole menneisyyttä enää, koska en saa omistaa sellaista - eikä minulla ole tulevaisuuttakaan, sillä mussu on kovin hmm... ailahtelevainen. Niinkuin hyvin tiedätte.
Ääni on jännittävä. Kuin uusi ystävä, vaikka olen tuntenut sen jo pitkään. Se silittää minua sisältä päin, taputtaa olalle kuin vanhaa kaveria, kun teen niinkuin se haluaa. Minusta se tuntuu hyvältä. Ja minua pelottaa se. Järki sanoo että älä kuuntele sitä. Että se tahtoo vain pahaa, haluaa tuhota sinut. Mutta minä kiellän totuuden, minä haluan kuunnella ääntä. Tai en halua, mutta haluan.
Anteeksi tämä sekava postaus, ehkä ymmärrätte mitä ajan takaa :/ oli vain pakkko tulla "vuodattamaan" tänne näitä ajatuksiani... Pää on aivan liian täynnä kaikkea mutta yhtäaikaa lyö aivan tyhjää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)