muhun sattuu

En mie vaan osaa lopettaa sitä. En uskalla syödä mitään, tai vaihtoehtoisesti syön kaiken. En osaa syödä. En normaalisti enkä edes epänormaalisti. Halveksin ruokaa. Ja syömistä. Ja oksentamista. Ja paastoamista. Ja rakastan sitä. Ja tämä kehä kiertyy mun kaulan ympäri ja kuristaa mua. Ja mie tykkään siitä. Multa on kropasta voimat loppu. Eilen kun imuroin, jouduin 50 neliön kämpän aikana istumaan alas useaan otteeseen ja lepuuttamaan jäseniäni pystyäkseni jatkamaan taas hetken. Tiskata en enää pysty, en yhteen menoon ainakaan jaksa tiskata kahden ihmisen astioita. Plus että sotken nykyisin astioita ihan liikaa syöpöttelyissäni.

olen ollut hirmuisen aikaansaava viimeaikoina, vaikka synkkyys vangitseekin mut kokoajan syvemmälle syleilyynsä. Mun kroppaan sattuu. Maha on kokoajan kipeä ja turvoksissa, lihaksettomat raajat kramppaavat ja iho roikkuu ja on huonossa kunnossa. Musta tuntuu että Lucky aavistaa jo jotain...

haluaisin kertoa jollekin. Mutta en tiiä yhtään kelle uskaltaisin... Ja miksi toisaalta vaivautua? saavat olla huolissaan musta sitten kun näytän siltä että ihmiset alkaa huomautella ja kysellä. Vielä ei oo sellasta kohtelua osunu kohdalle, eli ulkoisesti mulla vaikuttais olevan kaikki hyvin...

ei kaikki vain ole hyvin. Ja haluaisin että kaikki ois just niinku haluan olevan. Naiivia...

noh, mutta hyvää yötä kaikille, jatkan unetonta pyörimistä lakanoissani ja yritän nukahtaa Luckyn rauhaisaan tuhinaan. Ehkä nukun tänä yönä, tai taaskaan en. Who knows?

Asdasdasd oon läppä koko ihminen

Ostin tosiaan sen uuden pariston tohon vaakaan. Ei hyvä. Ylikiloja. Ja tottakai. Herkkä mielentila, hyvästi paastoviikko ja niinpä kävelin ympyrää kaupungilla, kävelin sen saman apteekin ohi, jonka ohi kävelen joka päivä. Eilen en kävellyt ohi. Ostin rennietä. Ostin laktulosia. Häpeä ittees paska.

En mie tällä tavalla laihdu. En malta lopettaa ahmimista, mutta en jaksa lähteä salille tai lenkille. Oon irvikuva. Läskiä roikkuu sieltä täältä ja tuolta...

Otin sen tatuoinnin. Se kuvaa mun surkeaa elämää. En pysty lopettamaan tätä bulimiointia. Oon luuseri

Tän täytyy loppua

Oksentelun. Täytyy. Loppua.

Tein sen viikonloppuna törkeimmin kuin ikinä. Oksensin, vaikka Lucky oli kotona. Koitin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, mikä johti siihen, etten saanut kaikkea ulos. Olo oli pahempi kuin ennen oksentamista.
Tämä viikko tulee olemaan paastoviikko. Se onnistuu, tiedän sen. Onnistui se syksylläkin, kun halusin tehdä vaikutuksen Luckyyn, olemalla pieni. Ja toisaalta en uskaltanut syödä hänen nähtensä.
Mutta silti. Oksentaminen. On yhtäaikaa hirveää ja ihanaa. Mutta ei se mua laihduta, jollen saa kaikkea syötyä ulos, ja onnistu kuluttamaan kaikkea, mikä on jo imeytynyt. Oksentaminen on pilannut mun äänen. Mun kurkun. Mun nielun. Tuntuu kuin olisi nielaissut kurkkukaktuksen multineen päivineen.
Mun täytyy lopettaa tää. Mutta mie rakastan ruokaa. Ja vihaan sitä. Mitä mie vihaan. Itseäni? Haluan vain olla pieni...

Mun jalat tänään. HYI VITTU, voisinpa leikata noi läskit jotka tursuaa sisäreisitä irti...

mikä mie oon?

äiti käytti mua tänään siellä lääkärillä. Lääkäri ei osannu sanoa mitään, sanoi vain et mun veriarvot on normaalin alarajoilla ja sain lähetteen vatsalaukun tähystykseen ja uusiin verikokeisiin. Äiti tuumasi autossa että oon liian laiha. Että luut kuulemma töröttää ja painan ihan liian vähän. Että olen anorektinen. Mie sanoin äitille että mie syön. Lähes koko ajan, ihan mitä vain. Että jos tätä useammin ja enemmän enää söisin, olisin jatkuvasti ruokaa suussa. Periaatteessa en valehdellut...
ja tottahan sitä lääkärikäyntiä piti velun ja annan kanssa käydä juhlistamassa hesessä. Ahdoin napaani mega - vitun - aterian ja sitte juoksin kaupasta vielä kahvipaketin ja suklaapatukan, jonka ahmin heti kotiin päästyäni. Koko matkan pelkäsin että Lucky olisi jo kotona, muttei onneksi ollut. Pikapikaa vesilasi valmiiksi, vasempaan käteen muutama pala vessapaperia ja oikea märäksi hanan alla ja niin sitä mentiin. Oksensin niin lujaa että rintakehään sattu. Ajattelin vain että kaikki pois ja mahdollisimman nopeaa, ettei Lucky saa tietää.
noh, tähystys on maaliskuulla ja verikokeet ja kontrolliaika myös...
mutta kuitenkin, mie valehtelin minun äidille. Mie taidan valehdella kaikille, satuttaa niitä. Enkä voi muutakaan...
tänään on pakko käydä ostaan tohon vaakaan se paristo. En kestä enää tätä epätietoisuutta. Ja aloitan sairaalakeittodieetin heti huomenna.

mua pelottaa

mua pelottaa ihan saatanasti se huominen lääkäriaika. Mie en tiiä miten päin olisin oikein... Mua pelottaa et mitä se lääkäri tekee ja mitä se sanoo niistä verikokeista. Mua myös pelottaa jos se ottaa lisää näytteitä tai mittaa verenpainetta ja mul on noi tuoreet haavat pitkin käsivartta... Ja entä jos mul on joku vakava elimellinen sairaus? Joudunko hoitoon? Tai entä jos mun arvot on niin huonot ja jos se tajuaa että miks mun kaula ja poskipäät ja nenäontelot on ihan turvoksissa? Entä jos se lääkäri tähystyttää mun kurkun tai vatsan ja tajuaa ettei siel oo mitään vikana ja hoksii et mulla on niin huonot veret vaan koska itse aiheutan sen? Oikeesti. En muista koska oisin ollu näin peloissani. Tänä yönä ei uni tule senkään vertaa ku yleensä...

Lucky ei ymmärrä mua. Miksi en jaksa mennä kouluun, miksi oon aina liian väsynyt tekemään mitään, miksi turvaudun aina känniin tai ruokaan tai syömättömyyteen, se sanoo että siitä tuntuu että mie en enää rakasta sitä. Että tää on sille rankkaa katsoa ku se tietää että se ei voi auttaa mua ja tietää et mul on joku ja että siitä tuntuu pahalta etten voi kertoa. Mie jo melkein toivon että se lähtis jo armeijaan ja sinne rauhanturvajoukkoihin, seurais unelmaansa ja antais mun seurata omaani, toteuttaa sitä kaikessa komeudessaan. Mutta silti rakastan liikaa ja pelkään Luckyn puolesta. Että se satuttaa itsensä, tai kuolee siellä kaukana, samalla kun mie teen hidasta kuolemaa täällä. Kukapa ei pelkäisi rakkaansa puolesta?

Mie tahon poies

Mie en oikeesti enää jaksa tätä, mulla on hirvee närästys, heikotus, tuntuu että jalat ei kanna. En millään jaksais mennä kouluun tänäänkään.. Ku en oikeesti jaksa kävellä. En tajuu miksei mun paino vaan putoo, se käväs niin alhaalla... Laitoin muuten tohon sivupalkkiin mun bmi:n, se kertoo paremmin ku paino tästä mun ruhoni tilanteesta. Mie tahon kadota savuna ilmaan, tuhkana tuuleen. En vaan tajua tätä. Mun tuumakoko on pienentyny kolmella puolen vuoden aikana, mutta en silti tunne olevani yhtään pienempi. Tällä hetkellä käytän 24'' farkkuja, mutta mun reidet ja perse näyttää peilistä niin vitun isolta. Enkö jo sais olla höyhenen kevyt? Enkö saisi nauttia pienuudesta, ja kadota, hukkua siihen?
Mie tahon päästää irti kaikesta kontrollista ja lakata olemasta. Kuihtua pois. Mun mieleni on ihan liian musta.

liikaa on mulle kohtuus

juuh, elikkäs viikonloppu meni taas vaihteeksi ryypätessä. Join liikaa perjantaina ja velu talutti mut kotiin. Join lauantaina liikaa ja lensin ulos baarista, ja Lucky talutti mut kotiin. Olo on karsea. Viiltelin liikaa. Söin liikaa. Oksensin liikaa. Mulla on ruma ja läski ja turvonnut olo, ja enskeskiviikon lääkäriaika pelottaa. Vois vaa palata ton sofi oksasen stalinin lehmien pariin ja kuolla hiljaa sisältä...

Pian jo valehtelet taas

"Meet sitten tänään kouluun ja oot reipas, niinhän kulta?"
"Syöthän aamupalan, tai ota edes klementiini kouluun!"
"Mie kyllä soitan sun äidille kohta jos et lakkaa puhumasta noin!"
"Valehteletko sie mulle..?"

Näitä lauseita. Kuulen ihan liian usein. Lucky sanoo. Se on huolissaan minusta.

"Menen menen, oon reipas, mie saan kaikki opintopisteet tältä keväältä. Kaikki mitkä pitääkin" Vastaan, vaikka todellisuudessa käyn vain kävelemässä tarpeeksi kaukana ja palaan kotiin kun Lucky on turvallisesti poissa.
"Syön syön, nyt en vain ehdi, on niin kiire." Vastaan vaikka vatsa kurnii ja päässä huimaa ja silmissä sumenee.
"Et sie kellekään soita, leikilläni pilkkaan mun mahaa ja persläskiä ja selluliittireisiä!" Sanon ja naurahdan vaikka pidättelen kyyneleitä, enkä taaskaan halua nousta sängystä, koska olen liian ruma ja läski lähtemään mihinkään.
"Miksi mie sulle valehtelisin, oon ollut sulle aina rehellinen..." Sanon ja valehtelen jo siinä.

Mie ihmettelen, että Lucky ei ole tajunnut mun tilannetta jo. Tai sitten se haluaa sulkea silmänsä siltä. Sen sisko on tosi itsetuhoinen ja vakavasti masentunut. Ehkä se haluaa uskoa mitä mie sanon sille. Ehkä se haluaa niellä kaikki ne lapselliset valheet mitä kerron päivittäin. Ehkä se haluaa uskoa että jääkaappi tyhjenee koska oikeasti syön.

Tänään on päivä, kun en mene kouluun. Taaskaan. En vain yksinkertaisesti pysty. Jos tarpeeksi psyykkaan itseäni, niin ehkä pääsen ulos tästä talosta ennen kuin Lucky tulee kotiin. Käyn varaamassa tatuointiajan. Sanon että olin koulussa, ja että olipas hyvää ruokaa, ihan on ähky vieläkin.

Miksi en vain voisi kertoa kaikkea?
Koska pelkään?
.... Saavani apua?