"Syöthän aamupalan, tai ota edes klementiini kouluun!"
"Mie kyllä soitan sun äidille kohta jos et lakkaa puhumasta noin!"
"Valehteletko sie mulle..?"
Näitä lauseita. Kuulen ihan liian usein. Lucky sanoo. Se on huolissaan minusta.
"Menen menen, oon reipas, mie saan kaikki opintopisteet tältä keväältä. Kaikki mitkä pitääkin" Vastaan, vaikka todellisuudessa käyn vain kävelemässä tarpeeksi kaukana ja palaan kotiin kun Lucky on turvallisesti poissa.
"Syön syön, nyt en vain ehdi, on niin kiire." Vastaan vaikka vatsa kurnii ja päässä huimaa ja silmissä sumenee.
"Et sie kellekään soita, leikilläni pilkkaan mun mahaa ja persläskiä ja selluliittireisiä!" Sanon ja naurahdan vaikka pidättelen kyyneleitä, enkä taaskaan halua nousta sängystä, koska olen liian ruma ja läski lähtemään mihinkään.
"Miksi mie sulle valehtelisin, oon ollut sulle aina rehellinen..." Sanon ja valehtelen jo siinä.
Mie ihmettelen, että Lucky ei ole tajunnut mun tilannetta jo. Tai sitten se haluaa sulkea silmänsä siltä. Sen sisko on tosi itsetuhoinen ja vakavasti masentunut. Ehkä se haluaa uskoa mitä mie sanon sille. Ehkä se haluaa niellä kaikki ne lapselliset valheet mitä kerron päivittäin. Ehkä se haluaa uskoa että jääkaappi tyhjenee koska oikeasti syön.
Tänään on päivä, kun en mene kouluun. Taaskaan. En vain yksinkertaisesti pysty. Jos tarpeeksi psyykkaan itseäni, niin ehkä pääsen ulos tästä talosta ennen kuin Lucky tulee kotiin. Käyn varaamassa tatuointiajan. Sanon että olin koulussa, ja että olipas hyvää ruokaa, ihan on ähky vieläkin.
Miksi en vain voisi kertoa kaikkea?
Koska pelkään?
.... Saavani apua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)