Tein sen viikonloppuna törkeimmin kuin ikinä. Oksensin, vaikka Lucky oli kotona. Koitin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, mikä johti siihen, etten saanut kaikkea ulos. Olo oli pahempi kuin ennen oksentamista.
Tämä viikko tulee olemaan paastoviikko. Se onnistuu, tiedän sen. Onnistui se syksylläkin, kun halusin tehdä vaikutuksen Luckyyn, olemalla pieni. Ja toisaalta en uskaltanut syödä hänen nähtensä.
Mutta silti. Oksentaminen. On yhtäaikaa hirveää ja ihanaa. Mutta ei se mua laihduta, jollen saa kaikkea syötyä ulos, ja onnistu kuluttamaan kaikkea, mikä on jo imeytynyt. Oksentaminen on pilannut mun äänen. Mun kurkun. Mun nielun. Tuntuu kuin olisi nielaissut kurkkukaktuksen multineen päivineen.
Mun täytyy lopettaa tää. Mutta mie rakastan ruokaa. Ja vihaan sitä. Mitä mie vihaan. Itseäni? Haluan vain olla pieni...
Mun jalat tänään. HYI VITTU, voisinpa leikata noi läskit jotka tursuaa sisäreisitä irti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)