Mua väsyttää. Tää kaikki. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Päivä toisensa jälkeen kaikki kulkee samaa rataa, eikä mikään muutu koskaan. Haluaisin vain skipata seuraavat viisi vuotta ja olla onnellinen vahva aikuinen. Olisinko 25 vuotiaana aikuinen jo? En haluaisi aikuistua tähän ikävään aikuisten maailmaan missä kaikki vain potkii päähän ja käyttää kynnysmattona.. Tuntuu että mulla ei oo voimia taistella huomiseenkaan, miten sitten taistella kesä, ensi syksyyn?
Ajattelin liittää tähän tekstiin erään katkelman semmosesta novellin tapasesta, jota oon kirjoittanu.
"Istun ja tuijotan ulos ikkunasta. Sade valuu pisaroitaan lasia vasten, kuin kyyneleet, joita vuodatan. Haluan kyyneleiden muuttuvan sokeriksi, olen kyllästynyt niiden suolaiseen, katkeran kitkerään makuun joka polttaa sielussa, silmissä. Toivon pimeäntuloa. Silloin voin lähteä ulos, silloin kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei huomaa itkettyneitä turvonneita silmiäni. Kukaan ei pilkkaa punoittavia poskiani. Kukaan ei tajua kuinka kalpea olen. Olen kuin aave. Voin kulkea huomaamattomana. Päivällä olen vain se outolintu. Se joka ei sovi muottiin. Olen kyllästynyt olemaan se, joka olen. Haluasin todella olla jotain muuta, en vain tiedä kuinka pystyisin siihen. Haluaisin miellyttää, olla helppoa seuraa, olla se hauska kaveri. En vain tiedä kuinka piirtäisin hymyn kasvoilleni. Painan otsani kylmää lasia vasten ja hengitykseni muodostaa ikkunan pintaan kevyen reunoista häipyvän höyrypeitteen. Piirrän siihen naaman. Silmät, nenän ja suun... Hymyilevän suun. Tiedän että minun täytyy itse muuttua. Minun täytyy ottaa itse se askel sen suuren pelottavan reunan yli, ja pudota. Se sattuu varmasti, mutta putoan kuitenkin, vähitellen, kokoajan. Mutta haluan pudota, ottaa sen riskin että menen rytinällä palasiksi. En halua kuolla hitaasti, varmasti. Minun täytyy olla rohkea, jaksaa. Mutta mistä saisin edes rippeen verran voimaa siihen?"
Haluan tosissani olla ehjä, terve. Mutta en tiedä jaksanko yrittää. Olisi vain niin helppoa jäädä tuleen makaamaan. Antaa henkäys kerrallaan itseni lentää tuulen mukana, tulla pieneksi ja hennoksi. Haihtua tästä maailmasta. Tuntuu että aiheutan mussullekin vain mielipahaa. Se tietää liikaa, se on niin surullisen ja pettyneen oloinen kokoajan. Eilenkin kun se teki meille ruokaa, ja mä en syöny vaan sanoin " pahastutko jos en syö" niin se huokas pitkään ja sanoi " noh, ethän sä koskaan syö".
Haluan takaisin ne ajat kun maailmassa kaikki ovet oli mulle vielä auki, kun olin vielä puhdas ja tahraton, pieni ja viaton. Mua pelottaa tulevaisuus. Mua pelottaa kaikki. Mua pelottaa yksinäisyys.
Mussu luki mun Ana-log nimistä päiväkirjantyyppistä kirjoitelmaa koneelta, ku se laitto mun koneella leffoja tikulle. Se järkyttyi aika pahasti... Se tosin sanoi että sen mielestä mun pitäisi hakea apua mun ortoreksiaan eli senki mielestä oon selvästi liian lihava anorektikoksi. Se sanoi että on musta hirveän huolissaan, että mä kirjotan tosi pelottavaa tekstiä, jollaisen kaltaisia ajatuksia se ei oo kuullu mun puhuvan. Tottakai mä suutuin sille aivan järjettömästi että se oli selannu mun tiedostoja, vaikka eihän mulla sillain mitään salattavaa ole. Mutta hävettää niin paljon, hävettää että mussu tietää nyt mun ajatuksista. Siitä, mitä mä oikeasti ajattelen. Mun täytyy laihtua. En oo uskaltanu vieläkään käydä vaa'alla... Tuntuu että painan ainaki miljoona kiloa. En oo ainakaa pienentyny tällä mähöämisellä. Pakko oikeesti lakata syömästä karkkia ja muuta, vaikka mussu tahtoisikin ostaa leffamässyä niin miksen mie vois syödä vaikka porkkanoita? Mun pitää kalastaa se kadotettu itsekuri jostain takaisin.
Mussu kysyi eilen, että haluaisinko mennä kihloihin ennen ku muutetaan yhteen. Tottakai haluaisin, ja mussukin haluaa, mutta tuntuu että kaikki hyvä varmasti loppuu sitten oikein rytinällä, jos mennään kihloihin. Kun tää meidän suhde on ollu suhteellisen ailahtelevainen, varsinkin mussun osalta. Mutta toisaalta, ehkä kihlautuminen toisi sitä pysyvyyttä? Kun mussu on kuitenkin aika vanhanaikainen. Ehkä meidän suhde kestäisi paremmin sitten? Hmm...
Kesään on enää niin vähän aikaa.. Löysin cubuksesta ihanat farkut, mutta lupasin itselleni että saan ne vasta sitten kun voin ostaa sen pienimmän koon. Matka ei ole pitkä, mutta sitäkin enemmän voi mennä harhaan. Tässä on vappu tulossa ja vaikka mitä tulee syötyä silloin. Pelottaa jo valmiiksi. Toisaalta odotan vappua tosi innolla, koska onhan se eka vappu, jota saan juhlia ylioppilaslakki päässä! Mutta kaikki ne kalorit joita alkoholijuomissa on.. Mutta punaiset kalat, ah mikä rakkaus <3
Voisinpa vain sormia näpsäyttämällä kutistaa tuota mahaa, voisinpa silmiä räpäyttämällä pienentää reiteni niihin ihaniin farkkuihin sopiviksi. (josta tulikin mieleeni, ne mun thinspopökät on nyt ihan jees jalassa) Hittoku voisin vain laihtua hetkessä. Miksi piti edes herätä näin aikaisin? Söin aamupalaksi maitorahkaa vadelmahillon kera... muuten koko aamupala ois jääny ja oisin syöny sitä lounaaksi. Mutta noh, ehkä mä sitte skippaan lounaan.
Tuli vaan mieleen yhtäkkii että entä jos mussu löytää tän mun blogin? Mitähän siitä seuraa... Oon kuitenki kirjoittanu tänne aivan kaiken, tosi avoimesti, se mun ana-log oli aika pientä tähän verrattuna.
Oon oikeesti tiättekös aika hukassa nyt. Niin paljon hyvää odottaa aivan vähän matkan päässä, mutta pitäisi vetää kunnon spurtti ja ottaa loppukiri että saavuttaisin sen. Kun nyt tuntuu että meinaan jäädä vain makaamaan juoksuradalle aivan maaliviivan tuntumaan.
Mua turvottaa!!
Oon oikeesti syöny ku sika enkä oo liikkunu yhtään, viikkoon!! En oo uskaltanu käydä vaa'allakaan koska en tosiaankaan halua nähä niitä numeroita siellä. Sovin itseni kanssa että sitten kun minusta tuntuu kevyemmältä, käyn vaa'alla. Nyt oon niin kertakaikkisen turvoksissa että painoa on voinut hyvinkin tulla kolme kiloa lisää.
Mutta, kaikki tämä johtunee siitä, että koska minulla ei siis enää ole töitä, ja oon ollu flunssanen nii en oo käyny lenkillä, en oo juuri tehny muuta kuin maannu sohvalla ja kattonu telkkaria, tai mussun luona maannu sängyssä kattoen supernaturalia. Plaahh. Mutta pääasia että mussun kanssa asiat on nyt viimeinkin hyvin. Ainakin toistaiseksi. Ja aion nauttia siitä, vaikka se tuokin mukanaan lisäkiloja kaikenmoisen herkuttelun vuoksi. Voisinpa vain olla luonnostani laiha, jolla on voimakas aineenvaihdunta. Voisin syödä mitä haluan ja mikään ei silti jäisi mun kroppaan. Sanoin tuosta mussulle, että miten onnekkaita oikeesti luonnostaan laihat tytöt on niin mussu sanoi että ne näyttää miehiltä, eikä niillä oo muotoja, vaa ne on semmosia "hyviä kakkosnelosia jotka on pilattu kahella reiällä".
Luopuisin vaikka heti mun D-kupista, luopuisin mun pepusta, luopuisin kaikista "hyvistä" ominaisuuksista mussa. JOS VAIN OISIN LAIHA. Oisin niin onnellinen. Haluan katsoa peiliin ja pitää näkemästäni. Haluan mennä saunaan ja röhnöttää miten haluan enkä istua polvet koukussa kädet ympärillä. En voi sietää näitä vatsamakkaroita ja naurettavan paksuja, löysiä reisiäni. Otin vähän mittoja, ja mun reisi on paksuimmasta kohdasta 49 cm ympärysmitaltaan. HYI. Ja mun allit roikkuu ja hytisee. Pakko treenaa. Mutku ei jaksa eikä oo aikaa. Mulla ei oo mitään muuta ku aikaa mutta silti se aika menee johonkin ihan muuhun. En käsitä mihin...
Tunnen itseni sinivalaaksi. Mussu on ottanut kaikenlisäksi tavakseen hytisyttää mua. Ihan niinku se nauttisi siitä tavasta millä mä hytisen. Kun kaikki ihrat tutisee ja lytisee. Yökötän itseäni.
Voisin alkaa suorittaa iltatreeniä nyt, kun oon kerrankin yksin eikä kukaan nää kun pakerran istumaannousuja ja jalannostoja ja punnerruksia.
Sori tästä angstaamisesta taas, en vain voinut pitää näitä ajatuksia enää mun pään sisällä.
Haluan olla tällainen:
Muistatte varmaan että kerroin taannoin kuinka mulla ja mussulla ei mene oikein hyvin..
Kuinka se ei tuu enää ikinä käymään meillä ja kuinka aika käy vähiin. Mussu jätti mut viikonloppuna, mutta parin tunnin päästä se halus mut takaisin ku ei kestäny ajatusta elämästä ilman mua. Se sanoi että haluaa mun lasteni isäksi, ja tehdä minusta vaimon jonain päivänä.
Viikonloppu kului pohtiessa miten meidän suhde saadaan toimimaan ja ahistuin siitä että en ollu nähny mussua viikkoon, kun en tienny työvuoroista että oisin voinu mennä sen luo...
No, toissailtana se yhtäkkiä ilmestyi meidän kotiovelle! Olin omassa huoneessa laittamassa yökkäreitä päälle, kun yhtäkkiä olin kuulevinani ovikellon. Luulin aluksi kuulleeni vain ääniä, koska minulla oli musiikki pauhaamassa. Sitten kuulen pienimmän pikkuveljeni kiljaisevan mussun nimen. Sydän hypähti kurkkuun, ajattelin että olisiko mahdollista... järki sanoi että ehkä pikkuveli oli nähnyt mussun kuvan tai jotain mutta sitten kuulin äidin äänen kysyvän "miten sä tänne tulit?" Siinä vaiheessa pinkaisin portaat yläkertaan ja voi sitä onnen määrää! Mussu seisoi ihkaelävänä meidän eteisessä, komeana ja hyväntuoksuisena kuin aina!!
Hyppäsin mussun kaulaan ja itkin onnesta... Oli paras yllätys ikinä! Mussu on ihana... Rakastan sitä niin paljon!
Pelkäsin että mun arvet näkyy. Että mussu huomaa ne. Kun oli sauna, yritin kaikin keinoin olla menemättä, sanoin että on paha olo, että päätä särkee... mutta lopulta mussu sai mut suostuteltua... Pelkäsin kuollakseni että mussu huomaa ne arvet ja mustelmat... Onneksi ei nähnyt. Onneksi sillä on niin huono näkö! (kaihi toisessa silmässä ja muutenkin -5 molemmissa). Seuraavaksi tulossa jotain todella kiusallista, älä lue eteenpäin jos kiusaannut helposti! Oikeesti, seksi ei oo ikinä tuntunut niin hyvältä kuin toissayönä!! Toisaalta, olin jo valmiiksi niin onnellinen että sain mussun viereeni nukkumaan omaan ihanaan sänkyyni, lienekö sillä merkitystä... :)
Miks mun pitää olla sairas? Mussu rakastaa minua juuri tällaisena, oon siitä varma. Miksen minä rakastaisi?
Anna sanoi tänään että sen mielestä mulla on ongelma. Käytiin hesessä annan ja velun kanssa ja mä söin juustoaterian, vaivoin. olin täynnä jo ranskisten jälkeen (jotka oksetti mua)...
Ai niin ja työt loppu. Iha yhtäkkii vaa.. Mulle soitettiin että työsuhde loppu. BLÄÄh. Ei sit ookkaa rahaa mihinkään.. ja oon eläny ihan yli varojeni tän ajan ku oon ollu töissä. Toivottavasti saan jonku toisen duunin piakkoin...
Mut en jaksa stressata työttömyydestä. En nyt, kun mussun kanssa menee niin hyvin. Tuntuu et mun elämällä on taas tarkoitus, tai että " ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin"
Tämä on tuskaa. Eilen satutin itseäni vaikka olen luvannut paitsi sata kertaa mussulle, myös itselleni etten enää satuta. Mutta kun sisimpään sattui liikaa. Miksikö?
Eilen pääsin yöllä kahdelta töistä. Odottelin kylmissäni nuhaisena keskikaupungilla torinlaidalla hieman peloissani mutta isää ei kuulunut hakemaan. Laitoin hänelle lopulta tekstiviestin että "tuutko sä hakee mua?" Meni pitkä tovi ennen kuin vastas että "ok". Se oli unohtanu mut. Mussun kanssa oli ollu koko päivän riitaa, samasta kuin aina, että aina kun se näkee mut se ei voi olla ajattelematta mua petrin kanssa. Ja siitä että meillä on jo nyt etäsuhde ja se on mun syytä, ja että me ollaan liian erilaisissa elämäntilanteissa pysyäksemme yhdessä. Ja kaikkea muuta... Vaihdoin muuten tekstiviestien välityksellä kuulumiset petrin kanssa eilen, koska näin siitä unta...
Olin niin poissa tolaltani kun isä viimein haki mut. Olin varma että mulla oli kuumetta monta mittaria ja sitten mussu soitti. Olin autossa isän kanssa joten vastasin "no?" Siihen mussu että jos en halua puhua hänen kanssa nii hän ei soita enää. En tehnyt mitään väärää sitä kohtaan mutta sain lisää paskaa niskaan. Mussu laittoi vielä pari syyllistävää viestiä tyyliin "halusin vain puhua tyttöystävän kanssa mutta jos ei voi edes puhua niinku ihmiselle nii en soittele enää" Laitoin hänelle hetken mielijohteesta viestin että "hyvällä tuurilla ehkä tukehdun yöllä tyynyyni enkä oo enää sun riesana" johon mussu vastasi " ok, oli hauska tuntea" Sen jälkeen ei enää mitään. En saanut unta. Itkin. Tunsin kuinka paniikkikohtaus oli tulossa, seinät huojuivat, peitto tuntui tuskaisen painavalta, en osannut hengittää. Yhtäkkiä en muistanut missä olin, olin varma että joku seisoi kirveen kanssa minun sänkyni vieressä... Sitten se tapahtui. Kiskaisin ensimmäisen tervän lähellä olevan esineeen käteeni ja raavin reisiäni. Raavin ja hakkasin. Tunsin kuinka polttava ihana kipu valtasi ruumiini, kuinka adrenaliini siskonsa endorfiinin kanssa juoksi verenä suonissani läpi kroppani, ja nautin.
En tunne vieläkään katumusta, mikä pelottaa minua.
En kyllä tunne ylpeyttäkään.. En tiedä mitä tuntea. Ei tunnu oikeastaan miltään.
Haluaisin tuntea edes nälän. Se ei tunnu enää. Se oli kiva tunne. Silloin tiesi laihtuvansa, kurinahan ei ole mahan valittamista vaan aplodien ääni.
Tänään mennyt nassuun mukillinen vihreää teetä, 1dl rasvatonta maustamatonta jugurttia ja banaani. Ihan liikaa ja päivä on vasta nuori. Noh, en syö sitten töissä.
Haluan pelottaa mussua. Haluan että se kantais huolta minusta. Haluan että se yrittäis saada mut lihomaan. Että saisin vähän vaikeusmomenttia lisää. Motivaatiota. Itseään vastaan on liian helppo lakata taistelemasta. Mussua vastaan on vaikeampi taistella ja se olis palkitsevampaa. Mutta mussua ei kai kiinnosta. Se on kiinnostunu vaa omasta täydellisestä kropastaan, joka ei sen mielestä oo täydellinen. Kreatiiniä, soijaa, rahkaa, lihaa.. Mitä vain mistä saa prodei. Ei saa olla oivariiniä. Pitää olla beceliä. Ei saa olla sitä leipää. Pitää olla tätä leipää. "Pikka mikset sä syö terveesti ja treenaa? Saisit parempia tuloksia ku tuolla naurettavalla syömättömyydellä" Miten voin koskaan olla täydellinen kun kilpailen itseään täydellisyyttä vastaan? Mussu nauroi viimeksi kun vastasin hänen kysymykseensä siitä millaisena oon tyytyväinen itseeni, "olemalla täydellinen" Mussu sanoi jotain siihen tyyliin että etpä paljoa havittele. Ihan hyvin mussu ois voinu sanoa että älä edes yritä ku täydellisyys on susta niin kaukana ku yö päivästä.
Lakkaan olemasta itseni. Lakkaan ajattelemata kuka olen. Lakkaan olemasta jotain. Olen vain. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu kun en ole enää itseni? Kuka minä olen sitten? Ääni hieroo käsiään yhteen ja sanoo, nyt pannaan hösseliksi.
Mä oon lihonnu. Vaikka en oo syöny. Vaikka oon kuluttanu kaiken. Miten_tää_on_mahdollista? Mitä vittua oikeesti nyt? Ääni karjuu mun päässä että älä syö sitä, hypi, pompi, juokse portaita, mee kyykkyyn, jännitä vatsaa, älä syö sitä, ÄLÄ SYÖ SITÄKÄÄN.
Anna sanoi tänään että se on huolissaan siitä että onko mulla ongelmia syömisten kanssa. Mä sanoin että ei ole mitään ongelmaa, pitää vaan kerran elämässä olla biitsikunnossa.
En saa silmistäni niitä lukuja vaa'alla...
Mussulla on vaikeaa. Se on tosi kipeä, se pelkää että mä jätän sen, koska se on parantumattomasti sairas. Se ei usko kun sanon että se, että sillä on joku krooninen sairaus, ei vaikuta siihen, kuinka paljon sitä rakastan. Se sanoo että heti ku löydän jonku terveen, paremman, niin jätän sen. Ei oo parempaa ku mussu...
Voi ku mussu tietäis kuinka pelkään että se löytää jonku mua paremman... pelkään että en oo ikinä tarpeeksi hyvä sille. Ehkä tää on vain sen keino jättää mut, uskottelemalla että mä löydän jonku sitä paremman, että sillä varjolla se vois jättää mut. Ehkä sillä on jo kiikarissa joku muu?
Joku pieni ja sievä...
Miksen vain voisi olla normaali? Niinkuin kaikki muut, nauttia elämästä, mussusta, hyvistä hetkistä? En osaa nauttia enää mistään... Kaikki on yhtä suorittamista. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Mun elämästä on hävinny se liekki. Mussu on ainoa joka pitää mut kiinni tässä maailmassa. Tekisin mitä vain, että saisin ikuisesti olla hänen. Haluan hänen olevan minun lasteni isä. Haluan että joskus hän on minun puolisoni.
Mussun sairaus todennäköisesti tekee siitä joskus vihanneksen, mutta aion rakastaa häntä vielä silloinkin, aion rakastaa kymmenen kertaa enemmän koska silloin hän sen rakkauden todellakin tarvii, että jaksaa elää. Voi kun mussu tietäisi tämän kaiken, tai siis olenhan mä sanonu sille lukuisia kertoja, mutta kuulla joku juttu on eri asia kuin sisäistää ja tietää se. juu nou?
Voi kun mä oisin mussulle se, jonka se haluaa iäksi. Sitten saisin olla mussun.
Hohhoij ku väsyttää. Kuus tuntii vierähti töissä, se on kyllä iha mukavaa duunia, täytyy myöntää. Kuha vaa oppii ne jutut. Tänään en pystyny juoksee lenkillä, jalat oli niin kipeet koko päivän seisomisesta ja eilisestä lenkistä ja seisomisesta. Mutta, tän päivän aikana paino oli pudonnu puoli kiloa! Toivottavasti aamupaino ois vielä vähän pienempi... Tiedän kyllä että nyt paino ei laske vähään aikaan, todennäkösesti nousee, ku lihakset on niin ylikunnossa että hädintuskin pystyy seisomaan ja istuessa pakottaa.
Pelkään että sorrun syömään töissä jotain. Haluan paastota työajat, ei ne ookku maksimissaan 10 tuntisia päiviä. Iha helposti kevyttä ei niin kevyttä seisomatyötä kuumassa rasvanhajusessa pätsissä kestää ilman ruokaa. Ja oikeesti, oon tosissani, mulla ei oo ollu yhtää nälkä siellä. Se lämpö ja se haju ja se että oon kokoajan ruuan kanssa tekemisissä vaikuttaa siihen että ei tuu tarvetta syödä. Minusta on mukava kasata kebuannoksia sun muita ja antaa ne asiakkaille. On ihanaa ku ei tarvi syödä mutta saa taiteilla ruualla. Tosin mun työpaikan ylepyden aihe on että lähes ruoka kuin ruoka saadaan asiakkaalle maksimissaan reilussa parissa minuutissa. Eli ei mitään alacartea oikein voi alkaa vääntää mutta ei se olekaan se pääasia, vaan se kaikki ruoka... Ja se onnistumisen tunne ku pysyt kieltää itseltäs ruokatauot, sanot työkavereille että söit niin tukevan aamiaisen että sillä pärjää iltaruokaan asti, joka oottaa kotona. Pitää kehitellä jotain muuta yö-ja iltavuoroja ajatellen mutta eipä se niille kuulu jos en syö.
Rakastan laihtumista.
Tän päivän syöpöttelyt
2 dl maustamatonta rasvatonta jugurttia n 100 kcal ( 2x 1dl, toisessa vähän pikakaurahiutaleita)
3 paahdettua ruisleipää 215 kcal
puolikas peinehkö tomaatti 20 kcal
2 dl rasvatonta maitoa 66 kcal
= 401 kcal
ja kalorit on taas suuntaa-antavia, oon laskenu vähä yläkanttiin
Tän päivän liikunta
1h reipasta kävelyä
30 min kovalla sykkeellä lihaskuntoa
oiskohan ehkä joku -500 kcal?
Lopuks vähä thinspoa että jaksan taas laittaa nukkuu ja herätä aamul töihin :)
Ja tärkein lopuksi...
Eka työpäivä takana. HUHHUH. Vaikka jalat huusi hoosiannaa ku pääsin töistä, lähin samantien juoksulenkille. Sen jälkeen menin suihkuun pesemään sitä rasvanhajua pois, mutta sepä ei irronnutkaan. HYI. Ei siis niin yhtään tee mieli syödä mitään rasvasta. Joka paikassa leijuu grillin haju ja toivon tosissani että se haju irtoaa joskus mun hiuksista!
Mut joo, muihin aiheisiin. Tai ei ihan. Mussun mielestä mä oon itsekäs, koska otin sen työn. Koska me ei kuulemma nähdä kuin vasta kesällä. Koska pitää opiskellakin. Mussu ei oikeesti tajua kuinka palavasti mä tartten rahaa. Nyt, ja enssyksyy varten. Haluan voida ostaa jotain kivaa omaan kotiin, ja ehkä mahdollisesti laittaa jonkinlaisen alkeellisen menopelin.
Mussu veti myös herneen nenään siitä, että hain myös tänne paskakaupunkiin taiteita opiskelemaan. Toivon etten tuu valituksi, että pääsisin joko jyväskylään tai sitten että "joutuisin" ottaa vastaan sen tradenomipaikan joko jyväskylästä tai oulusta. Äiti sanoo että mulla ei oo mitään etenemismahdollisuuksia ja tuun olee loppuikäni siwan kassalla jos lähen opiskelee tradenomiks. Hohhoh, värmää. Voin opiskella siitä vielä ylemmän amk tutkinnon ja sen jälkeen vaikka opiskella maisteriksi tai väitellä tohtoriksi yliopistossa. Se on musta itsestäni kii. Eikä siwan kassa kuulosta ollenkaa niin pahalta ku miettii että isä on lomautettuna puolet vuodesta...
Mussu kiels mua hengaamasta tupakoitsijoiden kanssa. Ehkä se haistaa mun vaatteista että poltan ja luulee että se johtuu siitä että hengaan tyyppien kaa jotka polttaa. Noh samapa tuo.
Mussu pyys mua lopettaa "sun painosta höpöttelyn" mä sanoin että "lopetan sit ku peilikuva miellyttää". Mussu sano et se tahtoo baariin. Ei juomaan, vaan siks, että näkee että tuleeko kukaa iskettää, että onko se oikeesti komee. Tosi itsetuntoa kohottavaa, että mä en riitä näyttämään mussulle sitä, että se on komee. Voi hitsi mun pitäs jakaa kuva mussusta teidän kanssa, nin näkisitte kuin komee se on.
Miten jotakuta voi rakastaa ja tuntea niin suurta turhautuneisuutta yhtäaikaa?
Mussussa on liikaa narsistisia piirteitä. Pelottaa. Mutta en halua antaa sen pilata meidän suhdetta, koska mussu ei oo narsisti. Se on vaa voimakastahtoinen ja näyttää pettymyksensä ja turhautumuksensa tavallista kovemmin. Mutta miks mulla vaihtelee tää tunne, että riitänkö mä sille vai en?
Kyllä mä sit riitän sille, kyllä se sit rakastaa mua täysin ja jättää mun huonot ominaisuudet taka-alalle ku oon pieni ja sievä. Ku oon keijukainen, hento ja kaunis.
Tän päivän syömiset
1 dl maustamatonta rasvatonta jugurttia 59 kcal
3 ruisleivän siivua 225 kcal
100g hernemaissipaprika-nuudeliwokkia 175 kcal
2 dl natur neljä hedelmää mehu 34 kcal
=386 kcal
Tän päivän liikunta
50 min lenkillä, josta hölkkää n. 20 min, reipasta kävelyä 30 min = n. -400 kcal
n. 25 min lihaskuntotreeniä; askel,- ja peruskyykkyjä, vatsoja, selkää, käsiä (hauis, ojentaja hartiat), x-hyppyjä ja pohkeita. = ? kcal. (en jaksa nyt laskea)
Tulipas tylsä postaus, sorry, mut mussun kaa riita päällä. Pysykäähä matkassa!
Tämä on minun kuukauteni. Aion pudottaa painoa kilon viikossa. Tämä voi olla nyt hieman radikaali toimenpide, mutta mun on pakko saada tuloksia näkyviin, tai mä en enää kestä. Mä en kestä kattoo tätä ruhoani peilistä, en kestä nähä niitä numeroita enää vaa'alla. Puren hammasta ja laihdun. En syö. En vain aio enää syödä. Ruoka ja syöminen oksettaa minua liikaa. En vain pysty. Niin kauan kun tulosta ei tuu niin en syö. Annan itseni äänelle, en jaksa enää.
Mussu on tosi kipeä ja mua pelottaa. Sillä on joku tosi harvinainen synnynnäinen sairaus, joka aiheuttaa kasvaimia ja muuta sellaista ja sitte sillä on semmonen suntti joka säätelee aivonestekiertoa ja jos se menee tukkoon, se kuolee välittömästi. Sillä on nyt ollu joka päivä tosi paha olo ja pahoja kipuja, toivotaan että se ei johu siitä että se suntti ois menny jotenki huonosti....
Huomenna alkaa työt. Pelottaa vähän. Mutta ootan sitä silti.
Ajattelin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ihan sitä varten että saan näkyvää dokumenttia siitä kaikesta mikä mua lihottaa. Ehkä voisin liittää siihen myös liikuntapäiväkirjan, että voin suhteuttaa sen että oonko kuluttanu tarpeeksi siihen nähden mitä kaikkea paskaa suuhuni laitan.
Nyt meen takaisin nukkuvan mussun viereen silittämään sitä, en oo pitkään aikaa nähny sitä noin kipeenä, viimeks varmaan sen edellisimmän leikkauksen jälkeen ku sillä oli tikkejä siellä ja tikkejä täällä ja se oli kotisairaanhoidossa meillä. Toivottavasti se paranis..
