Eilen pääsin yöllä kahdelta töistä. Odottelin kylmissäni nuhaisena keskikaupungilla torinlaidalla hieman peloissani mutta isää ei kuulunut hakemaan. Laitoin hänelle lopulta tekstiviestin että "tuutko sä hakee mua?" Meni pitkä tovi ennen kuin vastas että "ok". Se oli unohtanu mut. Mussun kanssa oli ollu koko päivän riitaa, samasta kuin aina, että aina kun se näkee mut se ei voi olla ajattelematta mua petrin kanssa. Ja siitä että meillä on jo nyt etäsuhde ja se on mun syytä, ja että me ollaan liian erilaisissa elämäntilanteissa pysyäksemme yhdessä. Ja kaikkea muuta... Vaihdoin muuten tekstiviestien välityksellä kuulumiset petrin kanssa eilen, koska näin siitä unta...
Olin niin poissa tolaltani kun isä viimein haki mut. Olin varma että mulla oli kuumetta monta mittaria ja sitten mussu soitti. Olin autossa isän kanssa joten vastasin "no?" Siihen mussu että jos en halua puhua hänen kanssa nii hän ei soita enää. En tehnyt mitään väärää sitä kohtaan mutta sain lisää paskaa niskaan. Mussu laittoi vielä pari syyllistävää viestiä tyyliin "halusin vain puhua tyttöystävän kanssa mutta jos ei voi edes puhua niinku ihmiselle nii en soittele enää" Laitoin hänelle hetken mielijohteesta viestin että "hyvällä tuurilla ehkä tukehdun yöllä tyynyyni enkä oo enää sun riesana" johon mussu vastasi " ok, oli hauska tuntea" Sen jälkeen ei enää mitään. En saanut unta. Itkin. Tunsin kuinka paniikkikohtaus oli tulossa, seinät huojuivat, peitto tuntui tuskaisen painavalta, en osannut hengittää. Yhtäkkiä en muistanut missä olin, olin varma että joku seisoi kirveen kanssa minun sänkyni vieressä... Sitten se tapahtui. Kiskaisin ensimmäisen tervän lähellä olevan esineeen käteeni ja raavin reisiäni. Raavin ja hakkasin. Tunsin kuinka polttava ihana kipu valtasi ruumiini, kuinka adrenaliini siskonsa endorfiinin kanssa juoksi verenä suonissani läpi kroppani, ja nautin.
En tunne vieläkään katumusta, mikä pelottaa minua.
En kyllä tunne ylpeyttäkään.. En tiedä mitä tuntea. Ei tunnu oikeastaan miltään.
Haluaisin tuntea edes nälän. Se ei tunnu enää. Se oli kiva tunne. Silloin tiesi laihtuvansa, kurinahan ei ole mahan valittamista vaan aplodien ääni.
Tänään mennyt nassuun mukillinen vihreää teetä, 1dl rasvatonta maustamatonta jugurttia ja banaani. Ihan liikaa ja päivä on vasta nuori. Noh, en syö sitten töissä.
Haluan pelottaa mussua. Haluan että se kantais huolta minusta. Haluan että se yrittäis saada mut lihomaan. Että saisin vähän vaikeusmomenttia lisää. Motivaatiota. Itseään vastaan on liian helppo lakata taistelemasta. Mussua vastaan on vaikeampi taistella ja se olis palkitsevampaa. Mutta mussua ei kai kiinnosta. Se on kiinnostunu vaa omasta täydellisestä kropastaan, joka ei sen mielestä oo täydellinen. Kreatiiniä, soijaa, rahkaa, lihaa.. Mitä vain mistä saa prodei. Ei saa olla oivariiniä. Pitää olla beceliä. Ei saa olla sitä leipää. Pitää olla tätä leipää. "Pikka mikset sä syö terveesti ja treenaa? Saisit parempia tuloksia ku tuolla naurettavalla syömättömyydellä" Miten voin koskaan olla täydellinen kun kilpailen itseään täydellisyyttä vastaan? Mussu nauroi viimeksi kun vastasin hänen kysymykseensä siitä millaisena oon tyytyväinen itseeni, "olemalla täydellinen" Mussu sanoi jotain siihen tyyliin että etpä paljoa havittele. Ihan hyvin mussu ois voinu sanoa että älä edes yritä ku täydellisyys on susta niin kaukana ku yö päivästä.
Lakkaan olemasta itseni. Lakkaan ajattelemata kuka olen. Lakkaan olemasta jotain. Olen vain. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu kun en ole enää itseni? Kuka minä olen sitten? Ääni hieroo käsiään yhteen ja sanoo, nyt pannaan hösseliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)