Anna sanoi tänään että se on huolissaan siitä että onko mulla ongelmia syömisten kanssa. Mä sanoin että ei ole mitään ongelmaa, pitää vaan kerran elämässä olla biitsikunnossa.
En saa silmistäni niitä lukuja vaa'alla...
Mussulla on vaikeaa. Se on tosi kipeä, se pelkää että mä jätän sen, koska se on parantumattomasti sairas. Se ei usko kun sanon että se, että sillä on joku krooninen sairaus, ei vaikuta siihen, kuinka paljon sitä rakastan. Se sanoo että heti ku löydän jonku terveen, paremman, niin jätän sen. Ei oo parempaa ku mussu...
Voi ku mussu tietäis kuinka pelkään että se löytää jonku mua paremman... pelkään että en oo ikinä tarpeeksi hyvä sille. Ehkä tää on vain sen keino jättää mut, uskottelemalla että mä löydän jonku sitä paremman, että sillä varjolla se vois jättää mut. Ehkä sillä on jo kiikarissa joku muu?
Joku pieni ja sievä...
Miksen vain voisi olla normaali? Niinkuin kaikki muut, nauttia elämästä, mussusta, hyvistä hetkistä? En osaa nauttia enää mistään... Kaikki on yhtä suorittamista. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Mun elämästä on hävinny se liekki. Mussu on ainoa joka pitää mut kiinni tässä maailmassa. Tekisin mitä vain, että saisin ikuisesti olla hänen. Haluan hänen olevan minun lasteni isä. Haluan että joskus hän on minun puolisoni.
Mussun sairaus todennäköisesti tekee siitä joskus vihanneksen, mutta aion rakastaa häntä vielä silloinkin, aion rakastaa kymmenen kertaa enemmän koska silloin hän sen rakkauden todellakin tarvii, että jaksaa elää. Voi kun mussu tietäisi tämän kaiken, tai siis olenhan mä sanonu sille lukuisia kertoja, mutta kuulla joku juttu on eri asia kuin sisäistää ja tietää se. juu nou?
Voi kun mä oisin mussulle se, jonka se haluaa iäksi. Sitten saisin olla mussun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)