Ahdistusta ja romahduksia

Voi apua oikeesti... Tää elämä tuntuu pyörittävän mua oikein toden teolla. Ylihuomenna pitäis olla kouluhaku jo menemässä enkä oo vieläkään varma mihin haen!! No, mussu vaihtoi hakujaan ja aikoo hakea vain ouluun... Mutta minä kai haen edelleen vähän sinne ja vähän tänne. Voi luoja... Tiistaina alkaa työt! Ihanaa ja kamalaa ja ihanan kamalaa.. Ihanaa siksi, että saan rahaa ja jonkinlaisen päivärutiinin. Kamalaa siksi että mussun näkeminen tulee olemaan lähes mahdotonta, koska 30 kilometrin välimatka eikä julkiset kulje eikä omaa autoa oo. Yh... Mitä mä teen? Mitämäteen!? Miks kaiken pitää olla niin vaikeaa?

Eilen illalla koin todellisen romahduksen. Aiottiin vähän retkeillä mussun kanssa ja nukkua yö niitten takkahuoneessa. Mussun kanssa laitettiin petiä, kun mussu kaappasi mut yhtäkkiä takaapäin ja kamppasi minut mahansa päälle makaamaan pedille samalla ähkäisten, siihen tapaan kuin olisin painanut sen kylkiluut poikki. Mä vaan hajosin. Aloin itkeä ja mussu hätääntyi ja kysyi mikä minulla oli hätänä. En osannut selittää, itkin vain ja kyyneleet satoivat mussun kasvoille. Mussu pyyhki kyyneliä, jotka vain tulivat ja tulivat. Kun olin hieman rauhoittunut, mussu pyysi minua kertomaan mikä minua suretti niin paljon. Sain soperrettua jotain että mä syön aina liikaa ja oon aina tiellä ja liian iso ja lihava muihin verrattuna ja jotain sinnepäin. Mussu hoki korvaani samalla kun nyyhkytin hänen omaansa, että minä olen täydellinen ja ihana ja kaikkea mitä hän voisi vain naiselta toivoa. En vain voi uskoa, että mussu, joka on niin täydellinen treenattuine vartaloineen ja upeine, komeine kasvoineen, voisi todella pitää tällaista läskipossua jotenkin kuumana ilmestyksenä.  Sanoin mussulle, että kieltää mua syömästä herkkuja kun oon sen luona. Että kieltää mua syömästä tylsyyteeni. Että estää mua ostamasta herkkuja. Koska kotona onnistun olemaan syömättä, tai jos syön, se on rasvatonta maustamatonta jugurttia tai kurkkua tai pelkkää vettä ja paahdettu ruisleivän puolikas. En tosin kertonut mussulle mitä mä kotona syön. Sanoin vain että kotona onnistun. Mussu sanoi, että se voi katsoa mitä syön, ja auttaa mua syömään terveellisesti. Mä aloin itkeä enemmän kun sanoin että se tarkoittaa että syön vielä enemmän...

Tuntuu niin karmealta olo, kokoajan. En osaa nauttia enää mistään. Kohta pitäisi mennä syömään mignonmunat, joita eilen mussun porukoitten kans maalattiin, mutta aion lahjoittaa omani mussulle. Olen tänään syönyt kaksi täysjyväpaahtoleipää ja kupillisen kahvia, ja siihen se saa jäädä. Tuntuu että motivaationi on huipussaan. Tuntuu että mikään ei voi estää minua laihtumasta. Ääni suorastaan kirkuu mun korvaan, niin että koko pään sisus kaikuu. Aina kun syön. Olkoon se mitä tahansa. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut näin järkyttävän suurta syyllisyyttä syömisistä. Jo kahvin juominenkin tuntuu pahalta, ääni saa sen aikaan. Ääni suuttuu jos teehen laittaa sokeria. Ääni suuttuu jos kahviin laittaa rasvattoman maidon sijasta kermaa tai tavallista maitoa. Haluan orjallisesti kuunnella ääntä, haluan että se ottaa minut valtaansa. Mutta en halua kadottaa itseäni, en halua kadottaa Pikkaa, en halua olla sama kuin ääni. Vai haluanko? Toisaalta olisi helppoa antautua kokonaan äänelle, lakata hankaamasta vastaan. Mutta osa minusta väittää, että se ei ole hyväksi minulle, että joudun eksyksiin oman pääni sisälle, jos annan äänen ohjata minua liikaa. Toisaalta, ei ole kuin pari hassua kuukautta kesään. Napapaitoihin, lyhyisiin hameisiin, mekkoihin, sortseihin.. BIKINEIHIN. Minun täytyy olla pieni. En riisu jumpiniä enkä vaihda collareita ja huppareita tiukkoihin vaatteisiin ennenkuin nää ihrat katoaa mun kropasta. 

Pyydän anteeksi näitä kirjoituksiani. En vain kykene laihtumaan terveellisesti, niinkuin yritin vielä kuukausi sitten. Takareisieni lihakset on tulehtuneet liiasta treenaamisesta. En saisi rasittaa niitä. Pyh. Olo on äärimmäisen itsetuhoinen. En tiedä mitä pitäisi tehdä.. Elämä ja aurinko ja tulevaisuus ja kaikki ihana tuntuu niin kaukaiselta. Harmaalta. Mitä ihmettä oon tehny väärin, että musta on tullut tällainen?

 
Kuinka ilmeistä käyttää harmaita thinspokuvia ilmaisemaan tän hetkisiä fiiliksiä. Kiitos ja kuittaus! Ehkä huomenna on parempi päivä....

I keep on counting

Tulipas taas jonkin verran taukoa tähän kirjoitteluun... heh, hupsista keikkaa. Noh mutta positiivisia asioita!

1. SAIN TÖITÄ!! ja parasta siinä on, että sain töitä grilliltä, eli kun päivän siellä seisoo rasvanhajussa, ei tee yhtään mieli mitään rasvaista, vaan päinvastoin jotain tosi freesiä!
2. Mussun kanssa menee poikkeuksellisen hyvin, ja sain sen jopa harkitsemaan harkitsemisen harkitsemista, että se ehkä joskus tulisi vielä meille.
3. Oon laihtunu kilon! Eli ABC toimii, kunhan vain jaksaa painaa.
4. Tämänpäiväisellä juoksulenkillä tuli ennätysaika! Ja lihaskuntoa tehdessä tuntui niin eufooriselta että en olisi millään malttanut lopettaa treenailua. Tosin kroppa meinas sanoo ittensä irti.. mut hehheh, pikkuvikoja!
5. Sain värjättyä juurikasvun pois!
6. Laitoin yhden rustokorviksen lisää, se on kyllä tosi arka, mutta oon pitkään oottanu että saan laittaa sen ja nyt se on tuossa, yksi vielä puuttuu. Sitten alan kokoamaan toiseen korvaan sitä aiemmin mainostamaani triplehelixiä.
7. Ostin uutta ihanaa vihreää teetä. Se on jotain siwan halpisteetä, mutta tosi hyvää! Ja ihanan väristä, ja virkistävää. Se rentouttaa ja rauhoittaa. Joku kiinalainen maustamaton vihreä tee. Tosi hyvä, suosittelen, maksaa 1,99€ pussi ja siinä on 60g sitä teetä.
8. Näen huomenna sitä minun ihunaa rakasta ystäväistäni! 

Ohhoh, olipas noita paljon. Ei ihan kymppiä tullu kasaan kuitenkaa. Mullahan menee hienosti tänään :D

En oikein tiedä mitä tänne kirjoittelisin, tuntuu että ideat on nyt tosi vähissä.

Ai niin, näin tänään mun pikkuveljen tyttöystävää, käytiin kahvilla. Se on niin laiha... Oon kateudesta vihreä kun nään sen, sanotaan nyt sitä vaikka sitten Annaksi. Annalla on niin kapeat jalat, niin kapeat ja pienet kädet, niin pienet sormet, niin kapea vyötärö.. Niin täydellinen. Kaunis. Mä luulen että mulla pitää antaa tälle vanhimmalle pikkuveljellekin jokin nimi tänne blogiin, koska kuten aiemmin oon maininnu, mulla on seitsemän nuorempaa sisarusta. Sanotaan tätä kyseistä veljeä vaikka Veluksi. Velu on kyllä onnekas kun sillä on niin täydellisen ulkomuodon omaava tyttöystävä. Niillä ei mene kyllä kovin hyvin, ja se stressaa mua. 

Mutta oih ja voih, kunpa olisi pian jo tiistai että pääsisin aloittamaan ne työt! Se on kolmivuorotyötä, niin onnistun skippailee ruokailuja tosi kätevästi, ja se on seisomatyötä eli kyllä ne kalorit kuluu myös :) kysymys on vain, että mitenkähän mie kuljen kaupungin toiselle laidalle töihin, tai aamuyöllä sieltä pois kun ei ole omaa autoa? En voi kuvitellakaan että käskisin isää hakemaan mut töistä aammuviideltä. Haluan oman auton... Mutta toisaalta, jos mulla olis oma auto, en varmaan kävelis tai pyöräilis enää ikinä mihinkään :D

Tänään kalorit pysyi hyvin sallituissa rajoissa plus kulutin ne treenillä. Eli oikein hyvä päivä, aivan mainio!
Ääni on muuten ollut tosi ystävällinen viimepäivinä. Se ei oo ahistanut mua, eikä pakottanut mua mihinkään. Oon tehnyt kaiken omasta halustani. Minusta on mukavaa että ääni on hiljaisempi. Tiedän kyllä että tulen kamppailemaan vielä sitä vastaan, mutta sen aika on kaukana edessä. Tällä hetkellä me ollaan Anan kanssa kavereita, yhtä mieltä asioista :)

 

 

Pääsiäispaasto

Ajattelin että paastoan pääsiäiseen asti. En oo ikinä paastonnut niin kauan, ja ajattelin että nyt voisi jopa onnistuakin, vähän uskonnollisuuden varjolla voin tehdä sen ilman että saan kamalaa huutia syömättömyydestä. Sehän on vain vajaa viikko? Tää päivä on tähän asti mennyt aivan mainiosti, kuppi kahvia rasvattomalla maidolla, sekä kuppi  teetä teelusikallisella sokeria, ja yksi  täysjyväpaahtoleipä ilman levitettä. Voi kun ei tarvitsisi enää tänään muuta syödä, eikä tarvitsekaan jos itse niin päätän. Se vain, että minun itsekuri on niiiin kadoksissa... Voi kun saisin pidettyä pääni tämän päivän, enkä laittaisi suuhuni enää muuta kuin vettä. Se olisi hyvä. Sitten huominenkin olisi taas helpompi, ja ylihuominen, ja sitten enää pari päivää paastoa jotka menee vaikka sinnillä! Sitten saan pääsiäisenä syödä mämmiä kerman kanssa! Se on hyvä motivaattori, koska rakastan mämmiä mutta en söisi sitä, ainakaan kerman kanssa ikinä ilman tätä pääsiäispaastoa. Ehkä en oo niin turvoksissakaan enää sitten? 

Hyvä ystävän, joka opiskelee kaukana, tulee pääsiäiseksi tänne. Pitäisi ehtiä nähdä sitä jonain päivänä. Näin sitä viimeksi aiiikoja aikoja sitten! Haluaisin niin että se sanois että ootpas laihtunu,, vaikka turhapa sitä on toivoa, ei ole paino näkyvästi pudonnut sen jälkeen kun se viimeksi oli täällä. Voikun olisin jo laiha... Noh mutta abc toimii varmasti ja sitten on vielä puolet ajasta jäljellä kesään! 70 päivää tästä päivästä tarkalleen.
8 päivää abc:llä tähän mennessä..yli viikko!! Eilen meni kyllä yli, en malttanut olla herkuttelematta, ja sipsejä meni n.500 kcal edestä, ja sen lisäksi pari palaa suklaata. Ei se nyt maata kaada, niinhän? Saa kai sitä vähän joskus herkutellakin? Ja tällä viikolla olis muutenki yks paastopäivä niin sehän on ihan kompensoivaa :) Mutta pyrin siihen kuitenkin että noudattaisin noita kalorimääriä, mitkä millekin päivälle on merkitty. Tiistaina paasto jokatapauksessa!

 Tiedättekö muuten sen  tunteen, kun tietää että on nälkä, mutta kroppa ei tunne sitä? 
Sellainen on juuri nyt, enkä aio kyllä sortua syömään tylsyyteeni! Aion pakottautua syömään sillon vain kun oikeasti meinaan kuolla nälkään. Niin kauan ku nälkä ei tunnu fyysiseltä, en aio syödä. Hyvä motto? :D

 Löysin tämän eräästä blogista, ja heräsi halu tehdä se myös itsekkin! Haastan teidät kaikki muutkin tekemään tämän! "Arvet kertovat elämästä" Mikä on sinun tarinasi?

Tämä on minun tarinani. Järkytyin itseasiassa siitä, kuinka paljon arpia minulla onkaan, eikä edes kaikki ole itseiheutettuja!
Villiä!

 Mitähän muuta tähän postaukseen vielä raapustelis? Ainiin. ABC on jatkunut tähän päivään asti, ja dieetti pitää. Paino ei tosin oo pudonnut kuin 900g, mutta se on hyvä alku. Jos joka viikko kesään asti paino putoo edes 900g, oon hyvinkin unelmieni painossa kun lomat alkaa.
Mainio suunnitelma!

Tänään sorruin tosin syömään jäätelön, joka oli mulla piilossa pakkasessa, mutta aion kuluttaa sen, ja ylikin lenkillä ja parin tunnin lihaskuntotreenillä vielä tänään. Sitten ollaan taas miinuksien puolella, JES :) 
Mussu muuten soitti ja aloitti kysymällä, "onko muuten ok, että oon susta mustasukkainen?" Olin hieman hämmentynyt, sillä en osannut arvioida, olisiko kyseessä mehevä riidanalku vaiko kenties jokin kohteliaisuus. Epäröin vastatessani, "joo, kai?" ja kun kysyin miksi, niin mussu sanoi, että minussa on niin paljon mistä olla mustasukkainen, koska olen niin kaunis ja ihana ja blaablaablaa. Olin tavallaan otettu, mutta minusta tuntuu, että se kostautuu mulle vielä, että sanoin että on ookoo olla mustasukkainen, tosin täydensin että terveissä rajoissa, mihin mussu ei enää vastannu mitään. Noh, ehkä mä vaan kuvittelen. Mutta huomenna taas sen luo, ah, ihanuutta! 

Voi kun mä oisin jo laiha! Sitten voisin luottaa itseeni, ja ennenkaikkea siihen, että se, mitä kuulen ihmisiltä ja mitä vaatekoko sanoo, on totta.

 

Kolme seuraajaa vielä niin paljastan itsestäni vielä enemmän

Tässä olen minä, tai noh, minun solisluuni. Haluaisin että ne näkyy paremmin.. Jos vielä vain kolme ihmistä alkaisi seurata blogiani, lupaan paljastaa lisää, ehkä jopa kasvoni.

Until you can be your own thinspiration

Mussu on kirjoittamassa viimeisiä kirjoituksiaan, ja minä olen yksin mussun isän kanssa tässä valtavassa talossa. Tekisi mieli keittää teetä, mutta en kehtaa mennä keittiöön. Luin vähän pääsykoekirjaa tuossa äsken, mutta en saanut oikein otetta valideeteistä ja reliabiliteeteistä tutkimuksen teossa, kun istuin huonossa ryhdissä ja mahamakkarat ja jenkkakahvat ja kaikki tuntuivat oikein kutsuvan että "puristele minua, rutistele minua" ja minä en voinut vastustaa kiusausta mennä peilin eteen puristelemaan ja rutistelemaan. Hyi, ällöttävää! Miksei nää ihrat vois vaan kadota? Vaikka niin että menen illalla nukkumaan tällaisena ihrakasana ja sitten herään aamulla luisevana, hentona? Miksei se toimisi niin? 

Tän ABC:n on pakko toimia. Muuten mä suutun tälle mun kropalle niin käsittämättömän paljon ettei mitään järkeä! Vois nyt oikeesti luulla että minimikaloreilla, jotka nekin kuluttaa liikunnalla, lahtuis? Että paino lähtis putoaan? Mä niin tiiän, kuinka sairaalta ja tyhmältä kuulostaa tapella jollain muutaman sadan kalorin päiväsaannilla, enkä mä tunne itseäni millään tavalla itsekkääksi kun tavoittelen unelmakroppaa muiden kustannuksella. Mulle mun kroppa on pakkomielle. Ruoka on mulle pakkomielle, ei nautinto. Se ällöttää mua, enkä oikeesti ymmärrä miks mä syön. Mitä mä sillä ruualla teen? Kyl tässä mun kropassa on sitä polttoainetta ihan tarpeeksi. Pitää nyt paastota pari päivää, se on helppoa, koska meen tänään kotiin, eikä siellä oo mitään houkutuksia. Toivottavasti ainakaan! Parin paastopäivän jälkeen, kroppa menee ketoosiin, ja sit paino putoaa nopeesti. Eikös näin ole? 

En halua kroppaa, jonka takia kuolen, haluan kropan, jonka vuoksi kuolla. 

 Kun pääsen kotiin, lähde kyllä samantien ainakin 10km lenkille, jos vaikka toi takareiden revähtymä antais jo periksi vähän juostakin! Sen jälkeen aion tehä 2h lihaskuntotreenin, ja sitten suihkun kautta nukkumaan. Hyvä suunnitelma, saapas vain nähä että toteutuuko. Ääni huutaa mulle kokoajan, että en saa syödä sitä, enkä tätä enkä ainakaan tuota, ja treenatessa se huutaa että älä lopeta vielä, vielä jaksat pari toistoa, vielä jaksat rutistaa, älä lopeta vielä!
Muuten hyvä, mutta sitten olen niin rikki että tuskin pystyn kävelemään, tai edes istumaan ryhdissä. Seuraavan päivän treeni on aina yhtä tuskaa....
"No pain, no gain." Sanoo ääni, ja nauraa.

"Sinä hukutat murheeni paremmin kuin ne perinteiset keinot"

Mainio olo, kerrassaan mainio!

Oon nyt paastonnu 24h ja olo on huippu! vielä ku jaksais tän päivän loppuun, eihän tässä montaa tuntia enää ole :)) Oih, oon jo niin lähellä mun tavoitteita että en malttaisi odottaa että ois jo kesä ja että oisin unelmieni kunnossa! Mutta siihen mennessä pitää tehä kovasti töitä, ja tsempata ja treenata ja paastota ja pärjätä pikkukaloreilla. Täällä mussun luona on oikeastaan tosi helppo paastota, kun kukaan ei oikeesti oo enää kiinnostunu että mitä mä itelleni teen. Ja mikäs mulle paremmin sopisikaan kun se, että kukaan ei painosta tai vaadi syömään. Tulee niin paha olo jo kun haistaa lämpimän ruuan. Mielummin syön ruisleivän tai hedelmän tai salaattia kuin lämmintä ruokaa. Se tuntuu painavalta mahassa... Ällöttävältä. Suuhun jää oksennuksen maku lämpimästä ruuasta.

Haluan päästä jo siihen mun unelmapainoon.. Olo on ku norsulla vaikka paino laskee kokoajan..

 Pitää vaan ottaa itseään niskasta ja miettiä että kyllä ne tulokset jo näkyy niille, joita harvemin näkee, kohta ne näkee ihmiset jotka näkee mua lähes päivittäin ja kyllä mä itsekin vielä ne tulokset tuun huomaamaan :) Gotta stay positive, eikai tässä muu nyt auta. Lisää vaan vettä ja kurkkua niin kyllä ne kilot tästä karisee ja kai toi nahkakin jossakin välissä kiristyy?

 Päätin myös, että laitan koulupaikkahakuni menemään ensimaanantaina. Siihen mennessä mun on päätettävä, mihin haen. Oon ajatellu tradenomin ja restonomin tutkintoon hakemista myöskin, koska sinne mulla riittää paperit heti, täytyy vain menestyä jonkin verran pääsykokeessa niin paikka on mun. Mutta haluaisin niin kovasti päästä sitä psykaa...
Mutta pääasia on että kunhan pääsen pois kotoa, ja kunhan pääsen pois tästä kurppasesta kaupungista, missä tunnen olevani kuin vankilassa, joka puolella on tuttuja, kaikki ainakin tietää kuka mä oon ja kaikkialla on liikaa draamaa, joka aina jollain tasolla koskettaa mua. Haluan pois näistä ympyröistä, haluan piirtää uudet ympyrät, alottaa puhtaalta pöydältä ja olla juuri sellainen kuin haluan, kunhan vain pidän ne kaapit, joissa on luurankoja, visusti lukossa. Sillä tavalla mä selviän. 

Eilen ruualla kun oltiin täällä mussun luona, sen isosisko sanoi että miten meidän parisuhteelle käy ensisyksynä kun mussu on ties missä ja minä myös. Mussun sisko epäili että meidän suhde ei kestä etäisyyttä, koska se vaatii niin paljon. Mä sanoin että ei oo muuta mahdollisuutta ku etäsuhde. Mussun sisko tuumasi että aaaaw ja mussu oli hiljaa... Ku mentii mussun huoneeseen takas, sanoin mussulle että eikö niin että näytetään kaikille että etäisyys ei voi meitä tuhota. Mussu sanoi vaan että "mmmmm..." 

Pelottaa kyl vähän... Mutta jos haen jyväskylän lisäksi ouluun ja tampereelle niin etäisyydet on inhimillisiä miten tahansa käykään. Ja junat kulkee... Kyllähän se on silti aika pelottavaa muuttaa yksin johonkin uuteen kaupunkiin. Mutta se tekee siitä helppoa. Yksin muuttaminen. Voit päättää itse menemisistäsi ja tekemisistäsi. Ja toisaalta opiskeluun keskittyminen on helpompaa kun oot yksin..  Paljon hyvää, paljon huonoa. Mutta pääasiassa haluan nyt vain sen koulupaikan. Sitten voin hengähtää!

On loppujen lopuksi helppoa olla syömättä, muistaa vain, mitä varten sen tekee, ja kun joka puolella on peilejä ja kuljet tahallaan ihonmyötäisissä, vähän liian kireissä vaatteissa ympäriinsä, on vaikea alkaa syödä jotain. Näkee samantien, minne se menee ja mitä se tekee. En halua olla sairas, mutta haluan sairastaa rauhassa. En halua että kukaan puuttuu tähän ainakaan vielä, kun kukaan ei tiedä tästä sairaudesta. En näytä sairaalta. Voin siis vetää tämän kuinka pitkälle tahdon, olla lapsellinen ja kieltäytyä avusta ja huolenpidosta. Kapinoida. Minulla on vielä siihen oikeus, en ole vielä täyttäny kahtakymmentä! Saan vielä hetken käyttäytyä kuin teini. 

Oon aika loppu tähän elämään, haluan uuden. Uuden elämän, jossa voin olla oma itseni, mutta sitä ennen minun  täytyy olla pieni, että voin elää sitä elämää, minkä minä tahdon. Enkä saa sellaista elämää, minkä tahdon, jollen ensin ole pieni. 
Paasto loppui, mussu aneli mua syömään sen isän tekemää ruokaa, ja söin kourallisen uuniranskiksia :S Yhhh... Oisin halunnu nähä kuinka kauan pystyn olla syömättä mitään.

Mussun kainalossa tunnen olevan turvassa.. Tunnen että maailma pysähtyy ja kaikki mun murheet katoaa, ainakin hetkeksi kun saan vain painautua sen hyväntuoksuista treenattua lihaksikasta kroppaa vasten, ja se puristaa mua hellästi lähemmäs, suutelee kaulaa ja poskea ja otsaa ja suuta ja sanoo että kaikki on hyvin, minä rakastan sinua, vain sinua, nyt ja aina. Voisinpa aina olla samanlaisessa rakkauspöllyssä kuin aina kun oon mussun luona. Mikään ei ole parempi tunne kuin rakastuminen

 

ABC

Aloitin tänään pitkästä aikaa taas Ana Boot Campin elikkäs ABC:n. Kalorit pysyny alle 500 ja kävin kymmenen kilsan lenkillä ja tein reilut puoli tuntia hikijumppaa sen jälkeen. Tuntuu mahtavalta! Tuntuu että voin tehdä mitä vain, että pystyn mihin vain. Rakastan tätä kontrollin tunnetta. Osaan jo kalorimäärät ulkoa niistä harvoista ruuista joita syön, tiedän kuinka paljon kuluttaa mikäkin urheilumuoto. Oon varmana siinä tavoitepainossani kesään mennessä! Sitten voin hymyillä, olla ja maata biitsillä biksuissa ja juoda laittisiideriä ja syödä mansikoita ystävien kanssa. 

Ihan mahtava onnistujafiilis! Oispa joka päivä tallanen tunne... Oon suunnilleen koko päivän selannu proana sivuja ja kaikkia mahdollisia randomiblogeja. Tuntuu että saan niin paljon virtaa ja energiaa siitä, kun nään niin pieniä, kauniita naisia ja tyttöjä. Tuntuu että minäkin voin oikeasti olla joskus sellainen.

Toivottavasti saan tuon ABC:n läpi, en malta odottaa että saan tehtyä postauksen, jossa kerron kuinka olen saanut sen rupeaman kerran elämässäni kokonaan läpi, ilman yhtään huijausta.  En malta myöskään odottaa, että nään ne ihanat luvut vaa'alla kun astun sille tän superdieetin päätyttyä! Hih, huomasin muuten, että meillä on mussun kanssa puolivuotispäivä, silloin kun on se buustipäivä (800kcal) :)) hihii, päästään oikeesti juhlistaan vaikka leffaan ja raflaan eikä tarvi miettii niin paljon että voinko syödä jotain oikeaakin ruokaa silloin. Mahtavuutta!

Huomenna taas mussulle. Onnistun siellä suhteellisen hyvin jo ennakoimaan ruokailut ja laskemaan kalorit ja skippaamaan ruokia. Ehkä ne ei siellä enää välitä, koska en oo sairaan näköinen, ehkä ne uskoo kun sanon että väsyttää, syön sitten kun herään päiväunilta, päätä särkee, huono olo, söin just ison välipalan ym... Voisko ne olla niin herkkäuskoisia?

Mä pystyn tähän! Mä niin onnistun!

LISÄYS: Joo unohtakaa hyväpäivä.com. Iski ahmimiskohtaus ja söin kolme palaa sitruunakakkua, banaanin, kaks lasia sokerimehua, keksin, kiivin, päivälliseltä jääneen tonnikalasalaatin jämät ja 6 pisaratomaattia. Enkä pystyny oksentaa ku ihan pieniä nöttöjä! Oksu jäi kurkkuun eikä tullu ulos! Nyt polttelee kaulaa ja kurkkua ja päätä särkee ja mahaa särkee. Miksen pysytynyt oksentamaan??! Mitä mä teen!?? En halua pitää noita sisällä.. Pakko kai alkaa tekee lihaskuntoa vielä? Jos sillä sais vaikka edes osan noista poltettua pois :S HYI VITTU MIKÄ LÄSKI ÄÄLIÖ MÄ OON! Mihin katosi se kontrolli?? Vittu miks mä aina pilaan kaiken!? Noh pitää yrittää ajatella positiivisesti. Huomenna on päivä uusi, jolloin en kyllä syö ku aamulla kiivin ja sitten saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.

Aurinko paistaa mut mun pään sisällä on sadepilviä

Mun paino oli pudonnut yön aikana kokonaisen kilon. Luulenpa että kaikki se paino mitä on nyt tullut tässä muutaman pävän sisällä ja se käsittämätön herkuttelun himo johtuu menkoista, jotka tuli nyt ensimmäisen kerran neljään kuukauteen. Oon siis sittenkin terve? Olihan se mystinen yhden päivän mittainen megavuoto viimekuussa? mutta se ei ollut menkkojen aikaan ja oli niin omituinen, että ajattelin sen olleen keskenmeno. En käynyt lääkärissä kun vuoto lakkasi silloin heti seuraavana päivänä. Sori, tää kirjoittelun aihe on ällöttävä mutta koska niinku oon jo aiemmin sanonut, kirjoittelen tätä pääasiassa itselleni, että saan jotain tolkkua ajatuksiini :) Kiitos kuitenkin sinä yksi lukijani joka tunnustat lukevasi minun höpinöitä! 

Mutta niin takaisin asiaan. Eli tosiaan, mua ällöttää, oonko oikeesti olevinani terve tässä painossa? Oon laihtunu kokoajan ja silti mun kroppa väittää että oon terveempi? Tarkoittaako tää että mun kuuluu päästä aina vain pienemmäksi (niinkuin on tarkoituskin tottakai)? Oon huomannut kanssaihmisissä muutoksia viimeaikoina. Kukaan ei pakota mua enää syömään. Kukaan ei osta tai tarjoa mulle herkkuja. Ihan kuin ne kertois mulle että kyllä sä voitkn laihtua, me vaan vitsailtiin aluksi. Se saa mut häpeämään, koska monta kertaa mussunkin kanssa, meen vaan kattoon ku se syö. Se ei tarjoa mulle enää limppareita tai vanukkaita tai ehdota leipomista. Tuntuu että se kattookin mua että hyi että oot läski. En tiedä, tavallaan on kiva kieltäytyä, kun tarjotaan. Mutta tuntuu se ikävältä kun ei edes tarjota, tuntuu että ei välitetä. Tuntuu että ne on oivaltaneet saman kuin mä, eli ei ruokaa, ei herkkuja eikä mitään mikä ei ole rasvatonta tai sokeritonta. Ei mitään.

Kaikki merkit on nyt ilmassa, että mun täytyy laihtua vielä. Ja paljon. Se kolme kiloakaan ei meinaa lähteä millään. Ja tuntuu että mun paino yrittää kokoajan kiriä takaisin. Haluan olla pieni ja olla miettimättä menkkoja ja sovittaa menemisiä niiden mukaan, en halua miettiä vaatekaupassa että mikä on mun koko, haluan etsiä sitä pienintä. En halua joutua miettimään, miltä jokin vaateyhdistelmä näyttää, koska haluan että mikä tahansa näyttäisi hyvältä. Toisaalta tiedostan sen tosiseikan että koska olen 154 pitkä, en ainakaan voi käyttää maksimekkoja koska näytän idiootilta niissä.. Aion silti käyttää niitä kesällä (pitää vaan leikata helmasta semmonen 20cm pois) ihan vain siksi että mun jalat ei näy, mut on viileä olla. 

Musta tuntuu että mun kroppa on päättäny sopetua tähän painoon. Pakko saada putoamaan se paino nyt! Vauhdilla! Vaikka sitten shokkikeinoilla, pakko tehä jotain radikaalia että saan tän kroppani tajuamaan että tässä painossa ei ole hyvä! 

Ps. Ne mun thinspohousut menee jo paremmin jalkaan! Enää ne ei näytä niin hirveiltä mun päällä. Se on varmasti se kolme kiloa, mistä se housujen istuminen kiikastaa. 

Lopuksi vähän mun lemppari thinspokuvia :)

 Haluaisin vain olla pieni, niinkuin keijukainen...

Mun sisällä on epätoivon musta aukko

Heräsin 4:37 eikä nukuttanut enää sen jälkeen. Aloin aikani kuluksi selata instagrammia ja huomasin että eksäni (sen seurakunta-urheilija-herra_täydellinen olkoon nyt vaikka pertti) pikkusisko oli laittanut kuvan itsestään ja hänestä omista rippijuhlistaan parin vuoden takaa sinne. Minusta ja pertistä otettiin samanlainen kuva silloin. Se oli paras kuva, mikä minusta ja siitä oli koskaan otettu. Pertti näytti niin komealta siinä kuvassa. Minua yhtäaikaa oksetti ja yhtäaikaa tunsin piston jossain sieluni syvyyksissä. Mulla ei oo aavistustakaan mikä se olisi ollut nimeltään jos sille tunteelle pitäisi antaa nimi. En oo pitäny perttiin yhtään yhteyttä joulun jälkeen. En sen jälkeen, kun mussu sai hepulit siitä että olin vielä sen kaveri facebookissa, ja olin tykänny sen lakkiaiskuvasta. Jouduin blokkaamaan sen, että se ei vahingossa tupsahda mun etusivulle kaveriehdotuksissa... Haluaisin niin soittaa sille, kun se on nyt intissä, että mitäpäs sille kuuluu ja miten sillä menee ja muuta, mutta ei tuu kuuloonkaan ku pelkään että mussu saa tietää. Vaikka siis, siinä ei oo mitään seksuaalista merkitystä, että olisin vielä sen kaveri. Kun lakkiaispäivänä saatiin sotakirveskin haudattua.. En tiedä, tuntuu vain että mulla on ystävät nykyään jokseenkin harvassa. Ja pertti on ollu mulle tosi tärkeä vielä viime vuonnakin, kun olin tosi paskana. Mietin että miten se kestikin mua, olin sille välillä niin ilkeäkin. 
Ei mulla silleen ikävä sitä ole, mutta kai mä jollain tavalla sitä kuitenki kaipaan. Se oli oikeastaan mussun lisäksi ainoa ihminen joka koskaan on mua rakastanut. 

Mulla on kyllä kertakaikkiaan höpö olo. En tiiä mihin oikein alkais tai tiiän kyllä mitä kaikkea pitäis tehdä, mutta en vain löydä motivaatiota oikein mihinkään. Pitäis lukea, lukea ja lukea ja opiskella ja sisäistää ja ymmärtää. Tiedän että mä niin kadun, jos en nyt tee kaikkeani että pääsen tästä kurjuudesta edes vähä paremmille vesille, asiat joko helpottaa ensisyksynä, tai pahenee entisestään. Mutta nyt on vasta kevät.. alkukevät. Liian pitkä matka parempaan. Näkyykö tunnelin päässä valoa vai onkos ne sittenki rekan ajovalot? Oonko jäämässä rekan alle vai pääsenkö pois tunnelista?

Mutta miksi painaa eteenpäin, miksen vain lyhistyisi kaikkien painojen alle? Pohjallahan on helppo olla, kun ei ole mitään menetettävää. Nyt mulla on kaikki mikä on menettämisen arvoista. Ohjat on mulla. Tätäkö se aikuisen elämä oikein on? Elämässä on vain eritasoisia huolia ja murheita, joihin hukuttaa ne hetkelliset ilon pisarat? Jos aikuisuus on vain omien ja toisten huolien ja murheiden kantamista ja prosessoimista, en halua olla aikuinen. Haluan olla taas lapsi ja mennä äitin ja isin viereen aamuyöstä painajaisen jälkeen nukkumaan. 
Miksi kaikki on niin kovin mutkikasta juuri nyt? Miksi kaikki on niin sekaisin ja irrallaan ja vailla järkeä? Miksi tuntuu että missään ei ole mitään järkeä? Miten voin olla näin hukassa ja eksynyt? 

Mä en taida olla oikeasti kohta enää järjissäni. Nää huolet ja murheet ja stressi ja paineet ja menestyksen ja onnen havittelu on tainneet ajaa mut nurkkaan. Mut miten mä kohtaan ne? En mä voi hyvästellä mun unelmia nyt!? 

 

Oishan se pitäny arvata

Miten muka syömiste suhteen hyvin alkanu päivä vois päättyä myös hyvin? Isä teki päivälliseksi uunissa ranskalaisia ja lihapullia - ja minä söin. PALJON. Sen jälkeen ajattelin että paastoan loppuillan ja huomisen pelkän veden, teen ja kahvin voimin, mutta sitten päätinkin lähteä kaupungille. Menin erääseen nuorisokahvilaan, jossa onnistuin olemaan ostamatta muuta kuin kahvia. Kunnes hetkeä ennen kuin kioski meni kiinni, kuin jonkin ulkoisen voiman nostattamana nousin tuolilta ja kävin ostamassa SUKLAALEVYN. JA SÖIN SEN. En onneksi ihan yksin, mutta käytännössä söin sen kokonaan. Enkä oksentanut. Tunnen kuinka mun mahassa on meneillään oikeat ruokaorgiat ku kalorit ja rasvat ja sokerit ja suolat ja hiilarit ja kaikki siellä karkeloi ja lällättää mulle että lälläslää, luuseri, epäonnistuit!

Nyt ei sit vaan oo herkkupäivää kahteen viikkoon. Piste. Nyt mä kuritan tätä mun kroppaa tosissani! Kun antaa haluille pikkusormen, ne vie koko käden. En anna muuta kuin ruisleivän puolikkaan aamulla ja vitusti kahvia ja teetä ja vettä. Soodastreamia. Purkkaa. Iltapalaksi lasi rasvatonta maitoa. Ja reeniä. Seuraavat kaksi viikkoa. Lähtien tästä päivästä. 

Jos nuo seuraavat kaks viikkoo onnistuu, aloitan sen viikon kestävän keittodieetin ja sitten siirryn normaaliin ruokarytmiin, eli aamupalaksi joko lasi kaakauta rasvattomaan maitoon, tai puolikas ruisleipä ja vettä, lounaaksi maustamatonta rasvatonta jugurttia ja iltapalaksi joko ei mitään tai ruisleipä ja kaakauta. Niin ja joka välissä vitusti kahvia ja vettä. 

Vois luulla että  noilla eväillä kilot lähtee liukkaasti ku talkkari peltikatolta. 

Mut joo, kiitos ja anteeksi. ÖITÄ 

Paskaa ja sydänkipuja

Siis ei oikeesti, Vittu_Mitä_Paskaa.
Mul oli suunnitelmissa mennä tänään takasin mussulle, niin eipä onnistukaan. Porukat ilmoitti aamulla et ne lähtee tänäiltana hesaan johonki kokoukseen ja tulee vasta sunnuntaina. Mun aivovammanen (siis oikeesti mielenvikanen viime jouluna saamansa aivoverenvuodon seurauksena) setä tulee "lapsenvahdiksi" Eli käytännössä minä oon se joka hoitaa ja se on se joka huutaa miten tehdä ja toimia. Mua vituttaa niin suunnattomasti ajatus siitä, että vieras ihminen tulee MUN KOTIIN komentamaan AIKUISTA ihmistä. Hyvä ettei kädestä pitäen viimeksi neuvonu miten vessa pestään! Siis oikeesti, JUMALAUTA. 
Plus, tätä yhtälöä täydentää vielä se tekijä, että koska mussuhan ei enää aio tulla meille, on nyt monta päivää ettei nähä ollenkaan, ja oon aivan varma että se kehittelee taas jonku riidan aikaiseksi kun sillä on liikaa aikaa keskenää ajatustensa kanssa. Tulispa se edes käymään viikonlopun aikana tossa naapurissa, se on meidän yhteinen tuttu ja sille jopa hyvä kaveri. Näkis sitä edes vähän.. Toivoisin niin, että se uhrautuis mua varten ja tulis meille viikonlopuksi. Mutta eipä se tietenkään.. 

Mulla on jo nyt niin kova ikävä. Ja ahistaa, todella. Eilen olin jo koko päivän itkun partaalla, ei tartte kuin vähän miettiä kaikkea mieltä painavaa nii nousee kyyneleet silmiin. Miten voi ihminen olla näin romuna? Tuntuu että mulla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä. 

Voi kun mussu ymmärtäis että on naurettavaa että se ei tuu meille edes käymään.

Mä rakastan sitä niin paljon, että tekisin ja teenkin, mitä vain että voisin olla sen kanssa, että asiat olisi meillä hyvin. Tuntuu että tää meidän suhteen vaakakuppi on hieman epätasapainossa. Tuntuu että mä teen oikeesti kaikkeni ja mussu vain lekyttelee laakereillaan. Olispa mulla oma auto, oma asunto, työ ja koulupaikka niin ei tarttis itkeä tulevaisuutta.. Ei tarttis miettiä miten asiat sais järjestettyä. 
Tää elämä on nyt vaan niin raskasta. Tekis niin kovasti vaan mieli luovuttaa. Antaa kaiken mennä, irrottaa nyt kun sen voi vielä tehdä heiluttaen valkoista lippua. En kuitenkaan saa otetta mistään niin kohta kaikki on vain yhtä suurta epäonnistumista. Sitä kai mun elämä on muutenkin. Yhtä suurta epäonnistumista. En tiiä mitä mä tekisin tälle ahdistuksen määrälle. Stressaa niin että en saa nukuttua kuin pari tuntia yössä, en saa syötyä enää mitään, ei haluta mitään. Oon aikaisemmin ollut tosi seksuaalinen (hehhheh, sorry) mutta enää ei haluta. Mikä mua vaivaa? Teenkö mä ite tän kaiken itelleni vai onko se ääni, joka saa sen aikaan. Aina väsyttää mutta ikinä ei nukuta. Oonko mä vaan kiittämätön, vai puuttuuko mun elämästä oikeesti se jokin? 

 Kaikki on niin sekavaa, irrallista. Tuntuu että vaikka mä oon elossa, oon silti pelkkä kuori. Mussa ei oo sielua enää, oon vain tyhjä katse, kaikki on yhtä suorittamista päivästä toiseen. Ainoa asia, mikä tuntuu aidolta, mikä tekee hyvää, on se ihana korventava polte jossain sisimmässä, se tunne, minkä mussu minussa aiheuttaa. Mutta mietin vain, voinko todella rakastaa noin kovasti jotain, olenko oikeasti tekemässä kaikkeni hänen vuoksi, mitä minä siitä saan? Sydänkipuja. Oon antanu elämälle jo kaiken. Tuntuu etten saa elämältä enää mitään, se on imenyt mut kuiviin ja mun pitää vain olla ja kärvistellä. Varmaan elämä ottaa mussunki multa pian pois. Sit mun ei tarttis enää yrittää, sit voisin luovuttaa ja antaa mennä. Irrottaa otteen kaiteesta ja pudota...

Anteeksi vielä tämä postaus nro 2 tälle päivälle

Oon nyt pari tovia tuijottanu itteäni peilistä, kun mussu on suihkussa. 

Mussa on NIIN PALJON liikaa!! Siis jos tää iho lähtis pois nii oisin laiha. Miks tätä läski-ihoa on niin paljon? Vastaus: maybe siksi että oon nyt hyvin vähässä ajassa laihtunu hyvin epäterveellisesti n. 10 kiloa. Pakko lähtee huomenna salille, ja aloittaa se viikon mittanen keittodieetti mitä oon suunnitellu. Pakko. En kestä nähä itteeni tän näköisenä. HYI.

Haluan kauniin timmin kropan enkä tällasta läskinahkaluurankoa! Ette varmaan oikeesti usko miten karmealta näytän. Otin kuvankin mutta en kehtaa laittaa sitä tänne. Oottehan te varmasti kattoneet suurinta pudottajaa? Ku ne laihtuu eka hulluna hullun nopeeta nii ne näyttää vielä läskimmiltä ku se nahka jää roikkuu sillee fläpytifläp joka paikasta , nii mul on nyt semmonen. Tottakai pienemmässä mittakaavassa, kun lähtöpainokin oli 58,7. Mutta todellakin, pakko saada tää nahka kiristyyn. Pakko! Rikon oikeesti kohta kaikki peilit, en voi pitää mitään vaatteitakaan ku ne kiristää mulle älyttömät jenkkakahvat ym. Voin pitää vain niitä mun vanhoja pari kokoa liian isoja vaatteita jotka ei purista nahkoja ulos reunoista. Maha näyttää tosi hyvältä kun seisoo tai makaa mutta kun istuu epäryhdikkäästi röhnöttäen niin makkaroita tulee ihan sikana ja se oksettaa!!  Oikeesti kuolen tähän läskiahdistukseen!!

To vomit or not to vomit?

Oksetan itseäni niin paljon. Kun vasta viimelauantaina olin niin onnellinen, en uskalla toivoakaan enää sellaisia numeroita tällä viikolla. Oon nimittäin syöny. Ja syöny. JA SYÖNY.  En vaan kykene olla syömättä. Eilen iski järjetön sipsin himo. En oo syöny sipsejä varmaan puoleeen vuoteen ja eilen sitten kävin ostamassa sellasen taffelin sour cream and onion tuben. En jaksanu syödä ku vajaa puolet mutta siitä tuli jo 400 kcal. Siis oksettavaa. Sitä ennen mussun isä toi pitsaa ja sitä piti syödä ja sitä ennen olin syönyt kaksi vehnäleipää... Vois oikeesti opetella sen oksennusrefleksin takaisin. Se oli aikoinaan niin helppoa kun oli syönyt, nii ruoka rupes automaattisesti nousee kurkkuun vähän vatsalihaksia jännittämällä. 
Nyt kun pureskelen ruokani hyvin niin se olisi helppoa oksentaa. 

Mutta en halua jäädä kiinni. Toisaalta, helpommin mua seurataan syömättömyydestä, kuin siitä, että syön muitten mukana ja sitten oksennan ne ulos. 

En haluaisi kyllä toisaalta enää siihen kierteeseen. Siitä on niin vaikea päästä  pois.. mutta se helpottaisi mun henkistä tuskaa. Tiedän kyllä että oksentaminen itsessään ei laihduta, ku kalorit alkaa imeytyä jo suussa amylaasin johdosta mutta veis se ainakin sen uskomattoma syyllisyyden tunteen mikä täydestä vatsasta tulee. Ja sen ähkyn.. hyi että vihaan ähkyä.

Katselin taas haikeilla mielin Crazy Factorilta kaikkia ihania koruja. Lupasin itselleni että jokaista pudottettua kiloa kohden saan ostaa itselleni yhden tapin triplehelixiä varten, ja kun kolme kiloa on pudonnut, saan laittaa ne. 

Jos joku ei tiennyt mikä se on niin tuossa ylhäällä kuva siitä :) Ihanin, kaunein ikinä, joten motivoi!! Haluan tuon niin.....

En oo vieläkään hakenut kouluihin. Pelottaa että jos valitsen nyt huonosti niin en pääse mihinkään ja joudun jäämään tänne kaupunkiin, jota NIIN vihaan. Haluan pois. 
Nään itseni ensisyksynä opiskelemassa etelässä jotain, kävelemässä kauniina mustissa kapeissa farkuissa, kapeilla jaloillani. En tiedä toteutuuko tuo tulevaisuudennäkymä koskaan, mutta yritän parhaani. 

Mussukaan ei ole kyllä vielä hakenut, odottaa alustavia tuloksia kirjoituksista. Mä aina unhodan että se on mua nuorempi. Ei paljoa, 9kk, mutta vuotta aiemmin syntynyt, ja se on nyt abi.
Koulunsa päättävä.. elämä edessä. Minusta tuntuu että oon hukannut niin paljon aikaa. Viimekevät kun meni itsellä ryypätessä ja rellestäessä, kun olisi pitänyt opiskella. Olisin saanut hyvät arvosanat ja nyt ei tarvitsisi pureskella kynsiä koulupaikan ja ensisyksyn takia. Pelottaa.. 

Miten minä ja mussu selvitään ensisyksystä ja tulevista yliopistovuosista?  Jos asutaan ihan eri paikkakunnilla toisella puolen suomea? 

Ahistaa... Miks oon tällanen luuseri enkä selviä mistään? Miksen saa edes töitä mistään? 

Iloisia yllätyksiä ja pelkoa että luurangot tippuu kaapista

Olin siis mussun luona viimeviikon. Ja se kannatti miettiä mitä suuhunsa laittaa! Vaikka tulikin laitettua paljon paskaa ja olin urheilematta niin se on tuottanut tulosta! Painan melkein kaksi kiloa vähemmän kuin sunnuntaina! 

Olin eilen juhlimassa kaverin synttäreitä baarissa. Join aika paljon... Ja yksi mussun kaveri oli myös siellä. Enkä kertonut mussulle että oon ollu baarissa.... Toivon niin että se mussun kaveri ei kerro sille että olin siellä. Pelottaa... Ja sitte siellä oli yks mies. Joka ahisteli mua. Mua pelotti hulluna että joku näkee ja luulee että yritän iskettää sitä. Pakoilin sitä sitten loppu yön.

 Oli hirveä ahistus viimeyönä taas. Itkinki.. Ja oksensin nugetit jotka söin mäkissä ulos, ahisti liikaa. Halusin vain mussun viereen ja kotiin. Mussu ei vastannu mun hyvänyönviestiin mitään.. Eikä tänä aamuna hyvän huomenen tovotuksiin.. Pelkään että se tietää jotain. Pelkään että kusin nyt kaiken. Että menetän mussun tän takia...

Mutta toisaalta ei huvita masistella ku on niin ihana ilma ja päivä ei ois voinu paremmin alkaa ku hyppäsin vaa'alle ja ne numerot... hihihii mahtavuutta! Enää ei ole kuin kolmisen kiloa! Sen verranhan putoaa parissa viikossa! JES oon niin onnellinen että saan tuloksia aikaan!

Oli myös ihana ku eilen ne kaverit joitten kaa olin baarissa (en nää niitä kovin usein) sanoi kadehtivilla ilmeillä että ootpas sä laihtunut! Oli niin mahtava fiilis, ja sitä oon oottanu, että ihmiset huomais :) Mutta tulokset tulee vielä parantuu ja tuun olee vielä niin paljon laihempi. En mä vielä oo ku pikkusen hoikistunu. Vielä pitää saada nää läskit kiinteytyy, ja se ei kyllä tapahdu itsestään, pakko treenaa että tää nahka kiristyy.

Pelkään vain että menetän rakkaani... Sen, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. En halua riidellä mussun kanssa enää ikinä.. Nyt kun on ollut viikko ilman yhtään riitaa niin elämä on ollut ihanaa. Suutelua pakkasyössä tähtien alla, leffan katsomista peiton alla jäätelön kanssa, suukkoja siellä, suukkoja täällä. Kaikkea hupsua höpsöttelyä, arkea. En halua että se loppuu. Voi kun saisin tyhmät jutut joita oon tehny (eilinen mukaanlukien) tekemättömiksi. 

Mua myös vähän pelottaa se, että äänestä on tullu tosi voimakas. Tuntuu että sanat joita ääni kuiskii mun korvaan, on minun omia ajatuksia, eikä äänen aiheuttamia. Tuntuu että oon yhtä äänen kanssa. Se on ainakin puolet minusta. Mutta annan sen olla, koska en pärjäisi ilman sitä. En osaisi järjestellä syömisiä järkevästi, en jaksaisi urheilla, olisin niin paljon saamattomampi ilman sitä. Mutta äänestä on tullut tosi vaativa. Se sanoo että pitää pureskella ruoka suussa tasaiseksi mössöksi, ei saa olla paakkuja. Pitää puraista joka suupalaa ainakin 20 kertaa. En saa syödä leipää kokonaisena, se pitää jakaa osiin ja neljäsosa pitää jättää, ääni sanoo että sen voi piilottaa. Tai sen voi pudottaa "vahingossa" lattialle, eikä lattialta saa syödä!
En voi lakata miettimästä, että onko ääni oikeesti mun oma ajatuksen ääni vai joku muu. Se tuntuu niin todelliselta...

 Tekisi niin mieli olla kuuntelematta ääntä ja olla normaali, niinkuin kaikki muut, mutta en vain osaa. Enkä kai haluakaan. Ääni on mun ystävä, se tietää että vaikka se olisi mulle ikävä niin mä haluan tuloksia niin kovasti että kuuntelen sitä, haluan tehdä niinkuin se sanoo. Tiedän että kaikki se on mun eduksi, loppujen lopuksi.

PS. Alkakaa ihmeessä lukijoiksi ja vastailkaa noihin galluppeihin :) Tiedän että te olette siellä, ja se saa mut tosi iloiseksi!

Tää on niin vaikeeta

Oon nyt mussun luona. Oon saanu järkyttäviä ahmimiskohtauksia nyt täällä ollessani. Mutta en oo vaan pystyny oksentaa ku mussu on kokoajan läsnä. On ollu pakko pitää ne sisällä. Enkä oo päässyt edes juoksemaan. Tai treenaa. Tää on niin oksettava tunne ku maha on täynnä ruokaa.. Vaikka oon syöny suht terveellistä ruokaa täällä nii silti jos on syönyt mahansa  täyteen niin on kauhen syyllinen olo, tuntuu ihan hirveältä. 

Turvottaa.... 

Haluan jo kotiin.. mutta en halua kuitenkaan. Haluan tupakkaa. Haluan olla syömättä. Haluan pystyä tähän, oon jo niin lähellä.. Tosin pieni hinta laihuudesta on jatkuva huimaus, pahoinvointi ja palelu. Puhumattakaan yleisestä kunnosta tai hiuksien tai kynsien kunnosta. Pikku vikoja, kunhan vain saan laihtua. 
Haluan jo sinne etelään, omaan asuntoon että voin laihtua rauhassa. Että kukaan ei oo pilaamassa mun syömisiä eikä rajoittamassa mun liikuntaa. 

Tajuan kyllä, kuinka sairas mahdollisesti oon, mutta toistaiseksi se ei näy mussa, joten voin jatkaa vielä vähän. Oon vieläkin normaalipainoinen... Enää niin vähän normaalipainon alle.... olisinpa jo siellä. Sitten voisin olla onnellinen ja ostaa pieniä vaatteita ja olla pieni.

Mulla on yhet thinspo-housut kotona kaapissa. Ne menee mulle jalkaan jo, mutta kiristää ja puristaa. Näyttää karmealta mun päällä. Mutta kuitenkin. Ehkä se alkuperäinen tavoite paino olikin huijausta itselleni, koska se nykyinen tavoitepaino on niitten thinspohousujenki mielestä se oikea. Oon siis alitajuntaisesti toivonut pääseväni niihin mittoihin mutta luullut että saavutan sen vähemmällä? Olemalla painavampi? Ällötän itseäni. 

Oon syöny täällä suurimmaksi osaksi pelkkää täysjyväleipää ja kaakauta. Leipää! Vaikka vannoin etten syö enää leipää! Mussu koittaa saada mut syömään kaikkea mahdollista pitsasta lämpimään ruokaan ja kaikkea siltä väliltä, mutta en halua. Mussu sanoi äsken että lähdettäisi ostamaan jäätelöä. Ei tule kuulonkaan. Vaikka kuinka tekee mieli, niin ei missään nimessä. Siinä määrässä mitä se laittais mut syömään sitä jäätelöö on melkein 500 kcal ja varmana söisin sen ihan kevyesti näillä mun nykyisillä ahmimislahjoillani. Sit se sanoo että voit sä hyvinki syödä kerran viikossa puol törppöä jäätelöä ku et saa kuitenkaa sun päivittäistä kalorimäärää täyteen. Mutta se ei ymmärrä, että sekin on paha jos koko päivän kalorisaanti ylittää 450 kcal! 

Onkohan muuten normaalia, ku nykyään mulla puutuu kokoajan vasen jalka. Vaikka en edes istuis sen päällä niin se puutuu... Siis mitä ihmettä?

Jos tänään lähtis treenaa mussun kans nii ehkä voisin sen mieliksi maistella vähän jäätelöö... 

Kai on inhimillistä herkutella vaikkei olis herkkupäiväkään? Kunhan sen eteen tekee töitä? 


Oon kyllä miettiny... En taida olla enää oma itseni. Oon tainnu antaa äänelle liikaa valtaa. Onko äänestä tullu uus minä? Se on ainakin suuri osa minua tällä hetkellä. Mutta.. Olenko minä se minä joka luulen olevani? Minusta tuntuu että todellisuuden tajuni on tainnut sumentua jossain määrin. Tuntuu että kaikki ympärilläni on todellista, mutta minä en ole todellinen. Tai toisinpäin, että minä olen ainoa oleva oikea asia tässä maailmassa, ja kuvittelen vain kaiken tänne maailmaan. Pelottavaa...

 

Existing depends only on what do you believe

Ahistaa! 

Ääni huutaa mulle OKSENNA, kuihdu, älä syö, näännytä itsesi olemattomaksi. Se haluaa että musta tulee pieni, pienempi, täydellinen. Silti oon syöny tänään ihan liikaa. Onneksi en syö tänään enää mitään. Lähen kohta bussiin ja mussun luo. En aio syödä huomenna muuta kuin lasin maitoa ja ruisleivän aamulla. Syömisen säännöstely ja etukäteen suunnittelu -ja toteutus on niin pirun vaikeaa mussun luona.... Mutta en voi antaa mussun kääntää mun päätä ja pakottaa mua syömään. 

Alotin taas tupakoinnin.. en tiedä pystynkö lopettaa sitä enää ollenkaan, pelottaa vaan kokoajan että mussu saa tietää. Aikuisiahan tässä ollaan, mutta mussu ei voi sietää tupakointia.
Silloin kun en polttanut, ummehtunut tupakan haju oli jotain käsittämättömän oksettavan hajusta, joten ymmärrän mussua kun se sanoo että tupakka haisee aivan syövälle.

Mutta se vie niin ihanasti nälän.. Se rytmittää päivää, se helpottaa.

Tunnen itseni seksikkääksi kun poltan... mun sormet näyttää niin siroilta x-slim tupakan kanssa... 
En tiiä pystynkö hallitsemaan tätä stressimäärää ilman röökiä. Parempi kai vain yrittää pärjätä mussun luona muutama päivä ilman ja koittaa löytää kofeiinista tarpeeksi mielihyvää. 
Niin ja tottakai mussusta. 

Oon laihtunu nyt siihen mun alkuperäiseen tavoitepainoon. Pelottaa tosin että se nousee takas ku oon tänään syöny niin järjettömästi hiilareita.... noh mut ehkä viikon paasto antaa apua, perjantaina koitan päästä vaa'alle taas. Jos se olis sillon ehkä sen kilon lähempänä sitä mun lopullista tavoitepainoa, siihen on nyt se 5kg matkaa. Sit oon täydellinen?

Ajattelin, että jos saan 5 lukijaa tälle blogille, julkaisen kuvan itsestäni täällä. Olisko jotain? Tavallaan se ois myös palkinto mulle, koska oon nyt siinä alkuperäisessä tavoitepainossani...

Pitää vaan luottaa itseensä, pakko kasvattaa sitä itsekuria. Oon jo niin lähellä täydellisyyttä....