Mul oli suunnitelmissa mennä tänään takasin mussulle, niin eipä onnistukaan. Porukat ilmoitti aamulla et ne lähtee tänäiltana hesaan johonki kokoukseen ja tulee vasta sunnuntaina. Mun aivovammanen (siis oikeesti mielenvikanen viime jouluna saamansa aivoverenvuodon seurauksena) setä tulee "lapsenvahdiksi" Eli käytännössä minä oon se joka hoitaa ja se on se joka huutaa miten tehdä ja toimia. Mua vituttaa niin suunnattomasti ajatus siitä, että vieras ihminen tulee MUN KOTIIN komentamaan AIKUISTA ihmistä. Hyvä ettei kädestä pitäen viimeksi neuvonu miten vessa pestään! Siis oikeesti, JUMALAUTA.
Plus, tätä yhtälöä täydentää vielä se tekijä, että koska mussuhan ei enää aio tulla meille, on nyt monta päivää ettei nähä ollenkaan, ja oon aivan varma että se kehittelee taas jonku riidan aikaiseksi kun sillä on liikaa aikaa keskenää ajatustensa kanssa. Tulispa se edes käymään viikonlopun aikana tossa naapurissa, se on meidän yhteinen tuttu ja sille jopa hyvä kaveri. Näkis sitä edes vähän.. Toivoisin niin, että se uhrautuis mua varten ja tulis meille viikonlopuksi. Mutta eipä se tietenkään..
Mulla on jo nyt niin kova ikävä. Ja ahistaa, todella. Eilen olin jo koko päivän itkun partaalla, ei tartte kuin vähän miettiä kaikkea mieltä painavaa nii nousee kyyneleet silmiin. Miten voi ihminen olla näin romuna? Tuntuu että mulla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä.
Voi kun mussu ymmärtäis että on naurettavaa että se ei tuu meille edes käymään.
Mä rakastan sitä niin paljon, että tekisin ja teenkin, mitä vain että voisin olla sen kanssa, että asiat olisi meillä hyvin. Tuntuu että tää meidän suhteen vaakakuppi on hieman epätasapainossa. Tuntuu että mä teen oikeesti kaikkeni ja mussu vain lekyttelee laakereillaan. Olispa mulla oma auto, oma asunto, työ ja koulupaikka niin ei tarttis itkeä tulevaisuutta.. Ei tarttis miettiä miten asiat sais järjestettyä.
Tää elämä on nyt vaan niin raskasta. Tekis niin kovasti vaan mieli luovuttaa. Antaa kaiken mennä, irrottaa nyt kun sen voi vielä tehdä heiluttaen valkoista lippua. En kuitenkaan saa otetta mistään niin kohta kaikki on vain yhtä suurta epäonnistumista. Sitä kai mun elämä on muutenkin. Yhtä suurta epäonnistumista. En tiiä mitä mä tekisin tälle ahdistuksen määrälle. Stressaa niin että en saa nukuttua kuin pari tuntia yössä, en saa syötyä enää mitään, ei haluta mitään. Oon aikaisemmin ollut tosi seksuaalinen (hehhheh, sorry) mutta enää ei haluta. Mikä mua vaivaa? Teenkö mä ite tän kaiken itelleni vai onko se ääni, joka saa sen aikaan. Aina väsyttää mutta ikinä ei nukuta. Oonko mä vaan kiittämätön, vai puuttuuko mun elämästä oikeesti se jokin?
Kaikki on niin sekavaa, irrallista. Tuntuu että vaikka mä oon elossa, oon silti pelkkä kuori. Mussa ei oo sielua enää, oon vain tyhjä katse, kaikki on yhtä suorittamista päivästä toiseen. Ainoa asia, mikä tuntuu aidolta, mikä tekee hyvää, on se ihana korventava polte jossain sisimmässä, se tunne, minkä mussu minussa aiheuttaa. Mutta mietin vain, voinko todella rakastaa noin kovasti jotain, olenko oikeasti tekemässä kaikkeni hänen vuoksi, mitä minä siitä saan? Sydänkipuja. Oon antanu elämälle jo kaiken. Tuntuu etten saa elämältä enää mitään, se on imenyt mut kuiviin ja mun pitää vain olla ja kärvistellä. Varmaan elämä ottaa mussunki multa pian pois. Sit mun ei tarttis enää yrittää, sit voisin luovuttaa ja antaa mennä. Irrottaa otteen kaiteesta ja pudota...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)