Alemmuudesta, pelkotilasta

No nyt onkin sitten taas tapahtunut. Eilen olin pikkuveljen ja sen tyttöystävän ja meidän yhteisten kavereiden kanssa viettämässä iltaa. Laulettiin singstaria ja pelattiin lautapelejä ja otettiin alkoholia. Kohtuudella. Eilisen syömiset meni niin hyvin muuten, mutta 2 aikaan yöllä mulle tuli järjetön nälkä ja koska kaveri, jonka luona olimme, asuu aivan mäkkärin vieressä, mulle tuli järjetön hinku lähtee ostaa mäkistä yöpalaa. Ajattelin ostaa vain 4x nugetit mutta päädyin ostamaan MYÖS bigmac ATERIAN. Häpeän. Mussutin ne kaikki käsittämättömän lyhyessä ajassa.

En saanut nukuttua yöllä, pääsin vasta puoli seitsemän jälkeen aamulla uneen, koska muu porukka alkoi riidellä jostan typerästä pikkujutusta. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa koko yön ja tuntui ettei ilmaa ole tarpeeksi hengitettäväksi. Mistä ihmeestä tuo tuollainen mahtoi johtua? Pelkäsin kuollakseni ja mulla teki mieli itkeä, koska olisin halunnut mussun pitämään minusta huolta, mutta se suorastaan hääti minut pois luotaan toissailtana. Ahdisti ja ärsytti ja pelotti ja itketti ja laskuhumalan morkkis iski päälle.
Sain nukuttua lopulta pari tuntia, jonka jälkeen heräsin tunteeseen että oon turvonnut kuin pullataikina. Ja olinkin. Sormus ei meinannut mahtua sormeen! Tuli käsittämätön itseinhon tunne ja päätin että en juo enää alkoholia, koska se saa mut turpoamaan niin valtavasti. Nesteitähän ne on, mutta vaaka näytti tänä aamuna sellaisia lukemia, jollaisia en ole viikkoihin nähnyt aamupainossa.

Mulla on ihan sanoin kuvaamattoman kova ikävä tällä hetkellä mussua... Haluaisin vain käpertyä sen kainaloon ja se hipsuttais mun hiukset sekaisin ja silittäis poskea ja suukottais ja sanois että kaikki on ihan hyvin, älä itke, olen tässä. Rakastan sinua.

Mutta maanantaina seuraavan kerran pääsen mussun luo. Tahtoisin niin jo muuttaa omaan kotiin, että mussu voisi tulla minun luokseni. Tahtoisin alottaa oman elämän, tuntuu kiusalliselta asua vielä vanhempien nurkissa, varsinkin ku niillä on nyt TODELLA tiukkaa rahasta. Kuulin pikkusiskolta kun tulin eilen kotiin, että pankista oli soitettu äidille että sen visat suljetaan jollei luottokorttimaksuja makseta... Äiti näyttää kokoajan siltä että se vois purskahtaa itkuun. Ja isä on yhtäaikaa äreä ja välinpitämätön ja masentuneen oloinen. Ahdistaa olla täällä... Minä sentään pääsen pois pian, viimeistään ensi syksynä kun muutan muualle opiskelemaan (maanantainahan alkaa yhteishaku), ja muutan joka tapauksessa pois, sainpa opiskelupaikan tai sitten en. Pakko saada tähän elämään jotain järjestystä. Tuntuu kuin pitäisi vettä käsissä, kaikki tihkuu pois vaikka kuinka koittaisi tukkia aukkoja... 

Olenkohan taas vajoamassa syvemmälle? Nyt ei olisi hyvä aika sellaiseen, oon liian väsynyt joutumaan taas pohjalle. Pelkään etten jaksaisi kiivetä takaisin jos nyt putoan sinne kuoppaan. En tiedä kuka mut sieltä auttais ylös nyt kun porukatkin on noin tupella elämänsä kanssa... 

En tiedä.. 
Kaikki tuntuu vain niin käsittämättömän raskaalta nykyisin.

Loppuun kuvia siitä, miltä musta tuntuu nyt. 

Oli itseasiassa yllättävän vaikeaa pukea kuviks/sanoiksi se mitä mun päässä liikkuu nyt. Vaikeaa, liian vaikeaa on taas kaikki.

Ai niin, olisi hauska tietää, lukeeko joku tätä mun blogia oikeesti? Kiinnostaakohan ketään mitä mä tänne nysvästän :( Olisi hauska jos alkaisitte lukijoikseni, se piristäisi minua kun tietäisin että joku on siellä jossain ja "kuuntelee" ja mahdollisesti ymmärtää... Vaikka pääasiassa kirjoitankin tätä blogia pitääkseni omat ajatukseni jotenkin koossa, olisi ihana saada tukea joltain, joka käy, tai on käynyt samaa läpi elämässään.