Ääniä päänsisällä ja ristiriitaisia tunteita

Päivä toisensa jälkeen mietin aina vaan kovemmin, että mitä hittoa mä tälle elämälleni oikein tekisin. Yliopistohaku alkaa huomenna. Pitäis hakea... haluaisin opiskelee psykologiaa (ironista?) mutta pelkään kuollakseni että en pääse sisälle, ja äiti on niin tukeva tällä hetkellä että haluais että haen tänne mun kotikaupunkiin taidealaa (jonne kyllä pääsisin) mutta en enää halua sinne... Osittain siksi että haluan pois täältä kaupungista, tää on liian pieni, täällä kaikki tuntee ja tietää mut.. Haluisin päästä alottaa puhtaalta pöydältä uudessa kaupungissa. Osittain myös siksi tahtoisin pois, etelämpään, koska mussu lähtee aivan pääkaupunkiseudulle opiskelee, se pääsee kai suoraan papereilla koska se on niin vitun hyvä... Oisin edes lähempänä, parisataa kilsaa kuulostaa huomattavasti inhimillisemmältä kuin pari-kolme-kertaa parisataa kilsaa.... Okei no mitä sitä salaamaan, mä oon lapista. Eikä täällä oo mitään, mutta silti kaikkea (josta haluan eroon).  
Mun pitäis mennä tänään mussun luo, mutta oikeastaan en haluaisi.. Outoa. Ensimmäisen kerran elämässäni olisin mielummin yksin kuin jonkun muun kanssa. Enkä haluaisi nähdä mussua vielä? Mikä mua vaivaa..??

Oon nyt vaa selannu viikonloppuna hulluna kaikkii laihdutus/anablogeja ja suorastaan palan halusta pudottaa ne viimeiset kilot ja saada tän turhan ihon ja ylimääräsen läskin pois. Mutta  tuntuu myös yhtäaikaa, että en pysty siihen. Ihan käsittämätön sisäinen ristiriita, ku yhtäaikaa tietää, että jos söisin joka päivä 100 kcal nii laihtuisin vaikka kymmen kiloa näillä mun treenimäärillä kesään mennessä. Mutta yhtäaikaa jääkaappi houkuttaa liikaa. 
Haluaisin pois kotoa, mutta haluaisin olla kotona, miten tällanen tilanne on edes mahdolinen? 

Surettaa vaan... Kokoajan. Ja tiuskin kaikille... Tuntuu että ei jaksa tehdä mitään, mutta yhtäaikaa tekis mieli tehdä kaikkea, tuntuu että pystyn kaikkeen vaikka kaikki asiat huutaa että en pysty mihinkään. 

Pään sisältä kuuluu ääni. Se pelottaa mua, en oo kuullu sitä ääntä vuoteen... Se sanoo että en oo hyvä missään, en ikinä onnistu, musta ei tuu ikinä mitään enkä tuu koskaan saavuttaan mitään. Se sanoo että en oo hyvä kun saavutan mun tavoitepainon. Se sanoo että pystyn parempaan, tiedän itsekki että pystyisin niin paljon parempaan jos vain yrittäisin. 
Koulun kanssa oli aikoinaan niin, olin tavallaan alisuoriutuja, koska en tehnyt kaikkea mahdollista, minkä olisin hyvin voinut tehdä. Se kostautuu nyt kun niillä papereilla pitäisi hakea. 

.... En vain koskaan tee tarpeeksi. En koskaan ole tarpeeksi. Tai, no, olen liikaakin mutta väärässä suhteessa. Mussa on liikaa kaikkea, paitsi itsekuria. Se multa puuttuu. 
Kuinka sairas mä oikeesti oonkaan? Tiedän että oon sairaampi kuin ennen, koska nyt kuulen sen äänen.. Se tuntuu samalla tutulta ja turvalliselta. Mutta samalla se pelottaa. Tiedän mihin se johtaa minut, haluan sitä niin. Mutta pelkään silti. Pelkään että mitä syvemmälle tähän uppoan, sitä vaikeampaa tätä on salata ja sitten kun se paljastuu, kaikki näkee kuinka heikko ja epäonnistunut oon. Mulla on selvästi ongelma. Mutta en halua luopua siitä, koska tuntuu että minulle ei jää mitään jos luovun siitä. Se tuntuu niin tutulta, ainoa asia elämässäni mihin voin luottaa enää. En ole ikinä luottanut itseeni, mutta nyt on kai aika ottaa se askel, alkaa luottaa siihen että pääsen elämässäni johonkin ja saavutan jotain. Mutta aion kuunnella myös ääntä, se tietää paremmin ku mä. Aion siis kai jatkaa tätä ristiriidan ylläpitämistä, tulla joksikin olemalla olematta jotakin, jota ehkä joskus olen.