Mun sisällä on epätoivon musta aukko

Heräsin 4:37 eikä nukuttanut enää sen jälkeen. Aloin aikani kuluksi selata instagrammia ja huomasin että eksäni (sen seurakunta-urheilija-herra_täydellinen olkoon nyt vaikka pertti) pikkusisko oli laittanut kuvan itsestään ja hänestä omista rippijuhlistaan parin vuoden takaa sinne. Minusta ja pertistä otettiin samanlainen kuva silloin. Se oli paras kuva, mikä minusta ja siitä oli koskaan otettu. Pertti näytti niin komealta siinä kuvassa. Minua yhtäaikaa oksetti ja yhtäaikaa tunsin piston jossain sieluni syvyyksissä. Mulla ei oo aavistustakaan mikä se olisi ollut nimeltään jos sille tunteelle pitäisi antaa nimi. En oo pitäny perttiin yhtään yhteyttä joulun jälkeen. En sen jälkeen, kun mussu sai hepulit siitä että olin vielä sen kaveri facebookissa, ja olin tykänny sen lakkiaiskuvasta. Jouduin blokkaamaan sen, että se ei vahingossa tupsahda mun etusivulle kaveriehdotuksissa... Haluaisin niin soittaa sille, kun se on nyt intissä, että mitäpäs sille kuuluu ja miten sillä menee ja muuta, mutta ei tuu kuuloonkaan ku pelkään että mussu saa tietää. Vaikka siis, siinä ei oo mitään seksuaalista merkitystä, että olisin vielä sen kaveri. Kun lakkiaispäivänä saatiin sotakirveskin haudattua.. En tiedä, tuntuu vain että mulla on ystävät nykyään jokseenkin harvassa. Ja pertti on ollu mulle tosi tärkeä vielä viime vuonnakin, kun olin tosi paskana. Mietin että miten se kestikin mua, olin sille välillä niin ilkeäkin. 
Ei mulla silleen ikävä sitä ole, mutta kai mä jollain tavalla sitä kuitenki kaipaan. Se oli oikeastaan mussun lisäksi ainoa ihminen joka koskaan on mua rakastanut. 

Mulla on kyllä kertakaikkiaan höpö olo. En tiiä mihin oikein alkais tai tiiän kyllä mitä kaikkea pitäis tehdä, mutta en vain löydä motivaatiota oikein mihinkään. Pitäis lukea, lukea ja lukea ja opiskella ja sisäistää ja ymmärtää. Tiedän että mä niin kadun, jos en nyt tee kaikkeani että pääsen tästä kurjuudesta edes vähä paremmille vesille, asiat joko helpottaa ensisyksynä, tai pahenee entisestään. Mutta nyt on vasta kevät.. alkukevät. Liian pitkä matka parempaan. Näkyykö tunnelin päässä valoa vai onkos ne sittenki rekan ajovalot? Oonko jäämässä rekan alle vai pääsenkö pois tunnelista?

Mutta miksi painaa eteenpäin, miksen vain lyhistyisi kaikkien painojen alle? Pohjallahan on helppo olla, kun ei ole mitään menetettävää. Nyt mulla on kaikki mikä on menettämisen arvoista. Ohjat on mulla. Tätäkö se aikuisen elämä oikein on? Elämässä on vain eritasoisia huolia ja murheita, joihin hukuttaa ne hetkelliset ilon pisarat? Jos aikuisuus on vain omien ja toisten huolien ja murheiden kantamista ja prosessoimista, en halua olla aikuinen. Haluan olla taas lapsi ja mennä äitin ja isin viereen aamuyöstä painajaisen jälkeen nukkumaan. 
Miksi kaikki on niin kovin mutkikasta juuri nyt? Miksi kaikki on niin sekaisin ja irrallaan ja vailla järkeä? Miksi tuntuu että missään ei ole mitään järkeä? Miten voin olla näin hukassa ja eksynyt? 

Mä en taida olla oikeasti kohta enää järjissäni. Nää huolet ja murheet ja stressi ja paineet ja menestyksen ja onnen havittelu on tainneet ajaa mut nurkkaan. Mut miten mä kohtaan ne? En mä voi hyvästellä mun unelmia nyt!?