To vomit or not to vomit?

Oksetan itseäni niin paljon. Kun vasta viimelauantaina olin niin onnellinen, en uskalla toivoakaan enää sellaisia numeroita tällä viikolla. Oon nimittäin syöny. Ja syöny. JA SYÖNY.  En vaan kykene olla syömättä. Eilen iski järjetön sipsin himo. En oo syöny sipsejä varmaan puoleeen vuoteen ja eilen sitten kävin ostamassa sellasen taffelin sour cream and onion tuben. En jaksanu syödä ku vajaa puolet mutta siitä tuli jo 400 kcal. Siis oksettavaa. Sitä ennen mussun isä toi pitsaa ja sitä piti syödä ja sitä ennen olin syönyt kaksi vehnäleipää... Vois oikeesti opetella sen oksennusrefleksin takaisin. Se oli aikoinaan niin helppoa kun oli syönyt, nii ruoka rupes automaattisesti nousee kurkkuun vähän vatsalihaksia jännittämällä. 
Nyt kun pureskelen ruokani hyvin niin se olisi helppoa oksentaa. 

Mutta en halua jäädä kiinni. Toisaalta, helpommin mua seurataan syömättömyydestä, kuin siitä, että syön muitten mukana ja sitten oksennan ne ulos. 

En haluaisi kyllä toisaalta enää siihen kierteeseen. Siitä on niin vaikea päästä  pois.. mutta se helpottaisi mun henkistä tuskaa. Tiedän kyllä että oksentaminen itsessään ei laihduta, ku kalorit alkaa imeytyä jo suussa amylaasin johdosta mutta veis se ainakin sen uskomattoma syyllisyyden tunteen mikä täydestä vatsasta tulee. Ja sen ähkyn.. hyi että vihaan ähkyä.

Katselin taas haikeilla mielin Crazy Factorilta kaikkia ihania koruja. Lupasin itselleni että jokaista pudottettua kiloa kohden saan ostaa itselleni yhden tapin triplehelixiä varten, ja kun kolme kiloa on pudonnut, saan laittaa ne. 

Jos joku ei tiennyt mikä se on niin tuossa ylhäällä kuva siitä :) Ihanin, kaunein ikinä, joten motivoi!! Haluan tuon niin.....

En oo vieläkään hakenut kouluihin. Pelottaa että jos valitsen nyt huonosti niin en pääse mihinkään ja joudun jäämään tänne kaupunkiin, jota NIIN vihaan. Haluan pois. 
Nään itseni ensisyksynä opiskelemassa etelässä jotain, kävelemässä kauniina mustissa kapeissa farkuissa, kapeilla jaloillani. En tiedä toteutuuko tuo tulevaisuudennäkymä koskaan, mutta yritän parhaani. 

Mussukaan ei ole kyllä vielä hakenut, odottaa alustavia tuloksia kirjoituksista. Mä aina unhodan että se on mua nuorempi. Ei paljoa, 9kk, mutta vuotta aiemmin syntynyt, ja se on nyt abi.
Koulunsa päättävä.. elämä edessä. Minusta tuntuu että oon hukannut niin paljon aikaa. Viimekevät kun meni itsellä ryypätessä ja rellestäessä, kun olisi pitänyt opiskella. Olisin saanut hyvät arvosanat ja nyt ei tarvitsisi pureskella kynsiä koulupaikan ja ensisyksyn takia. Pelottaa.. 

Miten minä ja mussu selvitään ensisyksystä ja tulevista yliopistovuosista?  Jos asutaan ihan eri paikkakunnilla toisella puolen suomea? 

Ahistaa... Miks oon tällanen luuseri enkä selviä mistään? Miksen saa edes töitä mistään?