Eilen illalla koin todellisen romahduksen. Aiottiin vähän retkeillä mussun kanssa ja nukkua yö niitten takkahuoneessa. Mussun kanssa laitettiin petiä, kun mussu kaappasi mut yhtäkkiä takaapäin ja kamppasi minut mahansa päälle makaamaan pedille samalla ähkäisten, siihen tapaan kuin olisin painanut sen kylkiluut poikki. Mä vaan hajosin. Aloin itkeä ja mussu hätääntyi ja kysyi mikä minulla oli hätänä. En osannut selittää, itkin vain ja kyyneleet satoivat mussun kasvoille. Mussu pyyhki kyyneliä, jotka vain tulivat ja tulivat. Kun olin hieman rauhoittunut, mussu pyysi minua kertomaan mikä minua suretti niin paljon. Sain soperrettua jotain että mä syön aina liikaa ja oon aina tiellä ja liian iso ja lihava muihin verrattuna ja jotain sinnepäin. Mussu hoki korvaani samalla kun nyyhkytin hänen omaansa, että minä olen täydellinen ja ihana ja kaikkea mitä hän voisi vain naiselta toivoa. En vain voi uskoa, että mussu, joka on niin täydellinen treenattuine vartaloineen ja upeine, komeine kasvoineen, voisi todella pitää tällaista läskipossua jotenkin kuumana ilmestyksenä. Sanoin mussulle, että kieltää mua syömästä herkkuja kun oon sen luona. Että kieltää mua syömästä tylsyyteeni. Että estää mua ostamasta herkkuja. Koska kotona onnistun olemaan syömättä, tai jos syön, se on rasvatonta maustamatonta jugurttia tai kurkkua tai pelkkää vettä ja paahdettu ruisleivän puolikas. En tosin kertonut mussulle mitä mä kotona syön. Sanoin vain että kotona onnistun. Mussu sanoi, että se voi katsoa mitä syön, ja auttaa mua syömään terveellisesti. Mä aloin itkeä enemmän kun sanoin että se tarkoittaa että syön vielä enemmän...
Tuntuu niin karmealta olo, kokoajan. En osaa nauttia enää mistään. Kohta pitäisi mennä syömään mignonmunat, joita eilen mussun porukoitten kans maalattiin, mutta aion lahjoittaa omani mussulle. Olen tänään syönyt kaksi täysjyväpaahtoleipää ja kupillisen kahvia, ja siihen se saa jäädä. Tuntuu että motivaationi on huipussaan. Tuntuu että mikään ei voi estää minua laihtumasta. Ääni suorastaan kirkuu mun korvaan, niin että koko pään sisus kaikuu. Aina kun syön. Olkoon se mitä tahansa. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut näin järkyttävän suurta syyllisyyttä syömisistä. Jo kahvin juominenkin tuntuu pahalta, ääni saa sen aikaan. Ääni suuttuu jos teehen laittaa sokeria. Ääni suuttuu jos kahviin laittaa rasvattoman maidon sijasta kermaa tai tavallista maitoa. Haluan orjallisesti kuunnella ääntä, haluan että se ottaa minut valtaansa. Mutta en halua kadottaa itseäni, en halua kadottaa Pikkaa, en halua olla sama kuin ääni. Vai haluanko? Toisaalta olisi helppoa antautua kokonaan äänelle, lakata hankaamasta vastaan. Mutta osa minusta väittää, että se ei ole hyväksi minulle, että joudun eksyksiin oman pääni sisälle, jos annan äänen ohjata minua liikaa. Toisaalta, ei ole kuin pari hassua kuukautta kesään. Napapaitoihin, lyhyisiin hameisiin, mekkoihin, sortseihin.. BIKINEIHIN. Minun täytyy olla pieni. En riisu jumpiniä enkä vaihda collareita ja huppareita tiukkoihin vaatteisiin ennenkuin nää ihrat katoaa mun kropasta.
Pyydän anteeksi näitä kirjoituksiani. En vain kykene laihtumaan terveellisesti, niinkuin yritin vielä kuukausi sitten. Takareisieni lihakset on tulehtuneet liiasta treenaamisesta. En saisi rasittaa niitä. Pyh. Olo on äärimmäisen itsetuhoinen. En tiedä mitä pitäisi tehdä.. Elämä ja aurinko ja tulevaisuus ja kaikki ihana tuntuu niin kaukaiselta. Harmaalta. Mitä ihmettä oon tehny väärin, että musta on tullut tällainen?
Kuinka ilmeistä käyttää harmaita thinspokuvia ilmaisemaan tän hetkisiä fiiliksiä. Kiitos ja kuittaus! Ehkä huomenna on parempi päivä....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)