Tähän on lääke varmasti

Lucky sai tietää että olin pettänyt. Meidän suhde on vaakalaudalla.

Tulin just lääkäristä, selkeät masennuksen oireet, miedot mielialalääkkeet ja kontrolliaika tammikuulle psykologilla käynnin jälkeen. Todennäköisesti aloitan myös psykoterapian. Huhhuh..
Tänään ajattelin riipasta kunnon kännit. Ahistaa. Masentaa.

Mie oon niin yksin...

Tauolta päivää ja uudelleen tauolle

Multa ei enää jotenkin luonnistu tämä blogin kirjoittaminen, taidan jäädä pienelle (tai vähän isommallekin tauolle tästä). Mutta ennen sitä, päivitän vielä kerran tilannettani.

Petin Luckyä. Toisen kerran. Juomiseni on kertakaikkiaan karannut käsistä. En jaksaisi enää elää. Tänään soitin viimein YTHS:n mielenterveyspalveluihin, ja todellakin toivon, että saisin hoitoa, että saisin apua. Kun en mie enää jaksa tällaista elämää.
En jaksa käydä koulussakaan. Vaikka todella haluaisin, ja oikeesti tykkäisin olla siellä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. Mikään ei tunnu enää miltään.

Haluaisin vain, että joku pitäisi minua hyvänä, sulkisi syliin, eikä päästäisi koskaan pois, silittäisi ja paijaisi. Saisinpa olla jonkun sylikissa. Ja tuntea itseni hyväksytyksi mustelmille ja viilloille hakatun ihoni kanssa.

Se toinen....

Mikä tunne tää on - oi ei...

Enpä ookkaan taas aikoihin tänne kirjoitellu. Jotenkin musta tuntuu että joku mun tuttu lukee tätä ja mua ahistaa ajatus siitä... Mutta mun on nyt pakko avautua tänne, ottaa se riski. En voi, enkä sais kertoa tätä kellekään, ja musta tuntuu pahalta.

Petin Luckya. Yhden sen kaverin kanssa. Joka on kyllä munkin kaveri. Ja mua ei tavallaan edes kaduta. Ja oikeastaan haluaisin että se tapahtuis uudestaan. Uppoan sen silmiin aina kun se katsoo mua.
Eilen oltiin juhlimassa, mun piti viettää aikaa Annan kanssa, pitää oikea tyttöjen ilta. Mutta sitten mun veli kutsui sen kavereita niille, mukaanlukien tämän kyseisen henkilön. Mun jalat tuntui sulavan ja sisuskalut kääntyvän ympäri. Siitä on nyt viikko, kun heräsin hänen vierestä. Voi miten paljon halusin vain olla hänen lähellä, kun hän nyt sattui olemaan samassa talossa. Ja mietin, kuinka hän pystyi olemaan niin tavallinen minun lähellä. Kukaan muu ei tiedä siitä kuin me vain. Ja sen iho poltti kuin kuuma rauta mun sormia, kun piirsin sen silmiin kajaalilla (en edes tiedä mistä se sen idean oikein keksi, ja miksi mun piti piirtää ne). Ah ne silmät... En tiedä ketään kellä ois kauniimmat silmät. Punastun täällä ruudun takana kun ajattelenkin vain.

Musta tää tuntuu niin väärältä. Olla ihastunut samalla kun oon parisuhteessa. Mutta Lucky on pitkään ollut haluton (paitsi joskus humalassa) ja jotenkin alavireinen. Tuntuu ettei hän enää rakasta minua. Minä kyllä rakastan häntä, mutta samalla haluan toista. Ja minusta tuntuu että tän Toisen kanssa meillä on jotain kemiaa. Viikko sitten se alkoi, en tiedä mistä. Aina mie oon pitänyt sitä erityisen komeana ja ihanana, hän on ollut auttamassa kun mua on pitänyt kantaa baarista ulos... Hän on lohduttanut ja juossut mun perässä kun on ollut riitaa Luckyn kanssa. Ja ne silmät. Ne silmät.... En pysty ajattelemaan muuta. Vaikka pitäisi ajatella koulua ja opintoja ja Luckya ja sisustamista ja tatuointia ( ah sillä on tatuoituna sulka käsivarteen..) ja kaikkea muuta. Haluaisin vain painautua sen kainaloon.

Käyn mielessäni läpi koko ajan sitä viikontakaista iltaa, kun hän lähti saattamaan minua kotiini. Mutta sitten jäimmekin istumaan kadunvarteen penkille juttelemaan syvällisiä. Sitten hän kutsuikin minut luokseen teelle, hän keitti minulle teetä, lämmitti minua kun olin aivan jäässä, toi minulle viltin, otti kainaloon, me puhuimme ja kun olin nukahtaa hän kantoi minut sänkyynsä... Ja sitten halimme, ja lopulta... niin.. Ja aamulla ensimmäisenä näin ne silmät... Ne silmät

Mikä mua vaivaa? Näin on käynyt aiemminkin kun olen ollut parisuhteessa...

Anteeksi jos mie oksetan teitä. Mutta mun piti vaan saada tämä ulos. Tämä toinen ei pidä mua pahana ihmisenä, enkä itsekään haluaisi, mutta kun siltä nyt vaan tuntuu. Rikon kaksi ihmistä ja itseni jos tämä tulee julki.

Viilsin.
 Ja paljon.
Ja se tuntui hyvältä.
 Se helpotti.

Haluan hänen viereen... Ja upota niihin silmiin...

Just noin, sä osaat!

Täydellinen viikko takana!

Pelkäsin hieman, että viikonloppuna tulisi repsahduksia, mutta eipäs tullutkaan! Kaljaa tottakai meni taas molempina päivinä, mutta oon onnistunu vähentämään alkoholinkäyttöni kerta-annoksia yli puolella! Hyvä minä! Tuli siis pitkästä aikaa tanssittua ja pidettyä "pikkuhiprakkahauskaa", kuten itse tykkään asian ilmaista.

Viikonloppuna kalorit tosiaan meni sen kaljan vuoksi yli, mutta ruoka on pysynyt huolellisesti 400:n rajoissa. Enkä ole edes ollut nälkäinen!

Paino on pudonnut puoli kiloa tässä reilun viikon aikana, ja olen tyytyväinen. Hiljaa hyvä tulee, tiedän sen. Odotan innolla koulun alkamista, kävin eilen juttelemassa tuutoriopeni kanssa opinnoistani ja sain parit opintopisteetkin, kun hän arvioi erään piirustuskurssin tuotokseni siinä samalla. Sain myös arvokasta hyötyliikuntaa, kun piti polkasta pyörällä toistakymmentä kilometriä mutkin hiki hatussa että ehdin palauttaa pyöräni veljelleni lainaan, jotta hän ehtii töihin.

En pysty jättämään kyllä mieltäni hetkeksikään "yksin" koska se keksii mitä hulluimpia ajatuksia ja kuiskii minulle kaikkea ikävää. Pidän siis itseni ahkerana ja toimeliaana, ja se on osoittautunut oikeinkin toimivaksi metodiksi, sillä nyt olen aikaansaavampi, enkä enää oravanpyörämäisesti masennu enempää tekemättömistä asioista. 

Kyllä nyt saa jo olla vähän ylpeä itsestään, tää on aika iso edistysaskel mun elämässä. 

Padapimpadapum!

Padapimpadapum, taikani tämä on uskomaton!

Oon niin energinen, ettei mitään rajaa! Vaikka moni asia stressaa niin että tuntuis ihan hyvältä ajatukselta repiä loputkin ohentuneet hiukset päästäni, en jaksa antaa masentaa! Tää flunssa näyttää menevän parempaan päin, ja tää 400-dieetti tekee mut tosi onnelliseksi. Tottakai oon aiemminki koittanu kaikenmaailman ABC:tä, 2468:aa, kaalikeittoa, kaikenlaista. Mutta jotenkin tuntuu ihan eriltä keksiä oma dieetti. Ja vaikka oon ennenkin laskenut kaloreita, nyt tää tuntuu paljon helpommalta ja mielenkiintoiselta. Melkein ootan ruokailuja, että saan laskeskella ja punnita. Tuohon 400:aan kaloriin saa syödä yllättävän paljon, jos syö oikein. Kumma on jos ei tällä keinoin ala tuloksia näkyä!

Hitsinvimpulat, kello on 8:06 aamulla, oon ollu jo pari tuntia aivan kirkkain silmin hereillä, tässä mutustan aamupalaksi munanvalkuaisen (17kcal) ja Rooiboksen veriappelsiiniteetä (0kcal). Kohta voisin hipsiä aamutupakalle tän teekuppini kera, ja sitten lähteä reippaalle aamukävelylle, ja sitten asioille. Illalla onkin jo töitä, ja oon tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että klo 19 jälkeen en enää syö. Jos vaikka sais tän mun vuorokausirytmin koulua varten kuntoon, niin toi seittemän jälkeen syömättömyys ois hyväksi muutenki, ku en sen refluksin vuoksi sais syödä pariin, kolmeen tuntiin ennen nukkumaanmenoa.

Hihiii! Kovasti tsemppiä teille kaikille, koitan nyt jatkossa olla hieman positiivisempi täällä blogin puolella!

400

Nyt oon aloittanut (max) 400/kcal päivässä -dieetin. Eilinen ja tää päivä on menneet tosi hyvin, ei oo ollut edes nälkä, kun oon melkein kokoajan syönyt jotain pientä, eikä oo huimannutkaan, kun verensokerit on pysyneet tasaisena. Tällä dieetillä aion olla niin kauan, että saavutan mun tavoitepainon, 40 kg.

Oon myös kirjannut grammalleen syömiseni ylös kaloreineen päivineen, ja tarkistanut ne kalorilaskurilla. Se on kätevä ku siitä näkee prosentuaalisesti sen, mitä tulee eniten syätyy, protskuja, hiilareita vai rasvaa. Pitäs liittyy jäseneksi jos haluais enemmän tietoa... Blööh. Vois melkein.... :D

Oon pitkästä aikaa energinen. Nyt tuntuu pitkästä aikaa, että mulla on kontrolli. Että mie päätän, mitä mun ruokailuissa tapahtuu, ja milloin. Kävin tänään reippaalla iltakävelyllä, heh, sellaset puoltoista tuntia, joten tää päivä on todellakin mennyt nappiin. Toivottavasti jatkuukin tällaisella fiiliksellä tämä! En malta odottaa, että paranen tässä flunssasta, ja pääsen kunnolla lenkkipoluille taas, ja kunhan saan rahaa, että voin maksaa lukukausimaksun niin saan koulun puolesta käydä salilla ja joissain ryhmäliikunnoissa ym. Pieni lisämaksuhan siitä menee, mutta ei se mitään! Mikään ei pysäytä mua nyt, kun oon pitkästä aikaa päässy taas vauhtiin! Liikakilot, vapiskaa, te ette tässä kropassa enää kauaa mukana killu!

viina on viisasten juoma

viikko sitten humalassa. Ylläriylläri, viikon ryyppyputken seurauksena taas tein jotain, mitä kadun varmasti lopun ikääni. Viilsin Luckyä. Satutin sitä ainoaa ihmistä, joka edelleen pyyteettömästi rakastaa minua, hyväksyy minut tällaisena ja tukee minua. Tappelimme jostain asiasta, ja tappelu riistäytyi käsistä. Minulla oli ruokailuveitsi kädessäni, sillä olin hetkeä aiemmin leikannut pitsaa. Lucky alkoi töniä minua (voi kunpa muistaisin mistä riitelimme...) ja yksi asia johti toiseen ja aloin uhkailla sillä veitsellä. Sitten Lucky tarttui minusta kiinni, ja yritti pitää minua aloillani, silloin se kaiketi tapahtui, veitsi painautui kuin hidastettuna hänen ihoonsa ja turskautti pisaroita ulos hänen kauniista viattomasta ihostaan, jonka nyt olin turmellut ikuisiksi ajoiksi. Karkasin itseinhoni tunnetta läheiseen rantaan ja itkin. Itkin siellä toista tuntia, kun Lucky löysi minut. Olin jo siitä siihen, että kävelen jokeen... Kuitenkin jokin vaisto käski minua pysyttelemään rannassa. Lucky käski minun pysyä siinä missä olin, ja meni kai soittamaan puhelua, en tiedä. Vähän aikaa siinä nyyhkytettyäni lähdin juoksemaan kotiin. Jatkoin itkuani keittiön lattialla. Luckyn tullessa kotiin, hain tyynyn sängystämme ja menin sohvalle nukkumaan, en ollut todellakaan arvokas nukkumaan hänen vieressään... Emme ole puhunet tuosta yöstä sen jälkeen, olen kirjoittanut hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi, ja hän kai hyväksyi sen. Kaikki on normaalisti tällä hetkellä, mutta pelkään itseäni. Taidan tarvita hoitoa. Tai sitten en juo enää ikinä. Ainakaan viikkoa putkeen.
niin ja kiitos tuon ryyppyputken, painoa on tullut kolme kiloa lisää. Kolme-vitun-kiloa. Tein eilen itseni kanssa sopimuksen, että joka päivä syön max 400 kcal, niin kauan ainakin että tuo ryyppäyksestä aiheutunut massa on lähtenyt. Sitten saan palata normaaliin päivärytmiin.

Tää ei oo mua

Sain viikonloppuna humalassa jonkinlaisen romahduksen. Saunasta tultuani itkin läskiahdistustani kahdelle kaverille, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, että minulla on ongelmia sellaisten asioiden kanssa, kuin läskit reidet ja jenkkakahvat. Kuristin parasta kaveriani, juoksin paljain jaloin kauas, en kuunnellut kun kaverit huusi mun perään, lopulta Lucky juoksi niinikään paljain jaloin minut kiinni, ja minä itkin ja huusin haluavani pois, pois, pois täältä. Lucky sanoi että oli jo soittamassa poliiseja. Minä vain itkin ja huusin apua. En muista kuinka kauan itkin ja mitä kaikkea sanoin ja tein, mutta muistan, että Lucky oli peloissaan, ja pyysi että en vahingoittaisi itseäni, jos rakastan häntä. JOS. Minä sopersin että hän on ainoa asia elämässäni, joka tekee elämästäni elämisen arvoista. En muista, kuinka hän sai minut rauhoittumaan, kuinka palasimme juhlimaan, mutta olin peloissani, peloissani siitä, mitä tein. Mikä minua vaivaa? Mikä minä olen?

..... Mua pelottaa.

thinspo on mulle pornoa

Oon huomannut, että koen thinspon lähes pornona. Olen koukussa sairaan laihoihin ja kauniisiin tyttöihin. Olen koukussa kapeiden koipien ja käsivarsien sekä luisevien kuoppavatsojen katsomiseen. Tunnen jotain sairasta mielihyvää katsoessani heitä. Varsinkin jos katson nälkäisenä niitä kuvia. Tuntuu melkein kuin olisin itse niissä kuvissa - vaikka siihen on vielä pitkä matka - ja puristelen nahkaani ja hivelen niitä luita, jotka olen saanut puskettua pintaan kovan työn tuloksena.

tuntuuko kenestäkään tutulta tällainen?

reload me

mie tarvin työn, tarpeeksi viinaa tai lääkityksen, tai mahdollisesti näitä kaikkia että jaksaisin. Nyt alkaa tuntua jo suhteettoman raskaalta. Teen huomenna raskaustestin, koska menkat on kaks viikkoa myöhässä. On ne ennenkin jääneet tulematta, mutta mitään ei ole ollut. Stressaa niin saatanasti. Kaikki. Miksen mie vaan voi marssia sossuun niinku kaikki muutki? Koska mie oon yrittänyt. Yliyrittäny. Pitääkö mun lakata kaikenlainen yrittäminen ja alkoholisoitua lopullisesti, menettää kaikki, ennenku saan sieltä rahaa? Miksei tavallisia normaaleja talousahdinkoisia auteta? Miksi yths on heinäkuun kiinni? Miksi en saa nostettua luuria käteeni ja soitettua mihinkään kertoakseni kaiken? Haluan ja en halua. Tarvitsen ja en tarvitse. Haluan olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Tällä hetkellä en vain enää tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Viina ja itsensä loppuun ryyppääminen? Seksi ei tunnu enää juuri miltään. Lucky on etäinen. Ajatukset tappaa mut sisältä joka yö. En pysty nukkumaan. Syödä en halua, eikä ole ruokahaluakaan, onneksi. Jotain positiivista jos pitää etsiä niin alkukeväästä cubuksesta ostamani 24" milla- farkut mahtuu nyt jalkaan. En tiiä mitä pitäs ajatella, peilikuva läskistyy päivä päivältä ja joka päivä huomaan, kuinka selluliittiä kasautuu yhä enenevässä määrin käsivarsiini ja perseeseen.

huominen tuntuu etäiseltä. Eilinen tuntuu etäisemmältä. Voitte vain kuvitella, kuinka tässä mitään tulevaisuutta osaa suunnitella, kun ei vuorokauden sisäänkään osaa mitään sanoa, enkä ole enää lainkaan varma, tahtoisinko suunnitella mitään erityistä tulevaisuudelle. Kaikki mitä oon suunnitellut, yksin tai yhdessä jonkun muun kanssa, on kariutunut alkuunsa. Tai, ei aivan alkuunsa. Yleensä ehtii innostua hetkeksi ennenkuin suunnitelmat kusee.

miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa juuri nyt? Onko kaikkien elämä yhtä vittumaista kuin mun, vai oonko ainoa joka elää tälläista helvettiä joka ainoa päivä?

Booze, drugs and anamia

Päihteet auttaa mua elämään. Viikonloppu meni taas ryypiskellessä ja poltellessa. Tänään kävin päiväkaljoilla. Haluaisin olla kokoajan humalassa tai pöllyssä niin kaikki tuntuisi selvemmältä. Paradoksaalista, eikö? Paino jojoilee taas vaihteeksi tämän ryyppäämisen vuoksi.
Lähtis ne nesteet liikkeelle ettei turvottais niin mahottomasti. Pitää varmaan käydä hankkiin jotain detoksijuomaa jostain luontaistuotekaupasta.

Tänään tuli myös ahmittua. Ja leksattua. Taas. Jos jotain positiivista, niin nykyään se ei ole jokapäiväistä, ehkä kerran, pari viikossa tapahtuvaa perseilyä. Mielummin olisin kyllä syömättä, mutta se ei toimi niin. Se mättämisen halu kun iskee, niin mie en sitä osaa vastustaa.

Ajattelin huomenna käydä ostamassa tomaatteja ja muita pikkuisia vihanneksia ja hedelmiä, joista aion muodostaa tulevat ateriani. Vege olen ollut jo pitkään, mutta nyt minun on jätettävä kaikki eläinperäinen pois. Niin idioottimaiselta kuin se kuulostaakin, minun on päästävä irti ylimääräisistä proteeinivarastoistani kehossani, jotta kehoni voi alkaa polttaa rasvaa. Proteeni sijaitsee lihassa. Käyttölihakseni kyllä väsyvät jo nyt, pienissäkin kotihommissa, niinkuin vaikka tiskaamisessa tai imuroinnissa, mutta vielä joutaa lähteä, niin kauan että kroppani alkaa käyttään kaikkea sitä rasvaa, mitä kropassani on.

Minun täytyy alkaa myös taas laskea kaloreita. Tavoitteeni on nimittäin saavuttaa 40 kiloa syyskuun alkuun mennessä, ja laskelmieni mukaan se on täysin mahdollista, jos vain kurinalaisesti noudatan ruokavaliota ja liikun. Voisinkin tästä siirtyä tekemään ostoslistaa huomiseksi ja suunnittelemaan aterioita ja jumppatuokioita.

Hermorauniona hulluuden partaalla

Olen hulluuden rajamailla. Mun on pakko saada töitä jostakin, että pystyn maksaan vuokran. Elättämään itseni. Yritin juuri puhua Luckylle asiasta, mutta selvästikään se ei ymmärrä kuinka ahdistavaa on, kun kaikki muut käy töissä, tienaa rahaa, matkustaa ja nauttii elämästä, samaan aikaan kun minä katselen näitä samoja seiniä päivästä toiseen rahattomana ja vailla elämäniloa. Haluaisin jotain sisältöä tähän elämääni. Mutta onko ketään koskaan kiinnostanut mitä minä haluan? Olenko vain oikeasti niin kiittämätön vai mikä tässä on homman juoni, miksen saa osakseni mitään iloa? Ainoa asia, mikä tällä hetkellä tuottaa minulle iloa ja mielihyvää on päihteet. Haluaisin jo jonkinlaista apua, mutta sitä ei minulle tarjota. Taloudellista tukea en saa sossusta enkä kelalta, koska asun avoliitossa ja Lucky tienaa liian hyvin. Kukaan ei kuule minun itkuani, ketään ei kiinnosta ahdistukseni huokaukset, tuskan polttava kipu rinnassa. En pysty nukkumaan näiden ajatusten kanssa. Mietin vain tässä yksi päivä, että kun tavalliset tasapainoiset aikuiset joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ja masentuvat, niin johan virtaa apuja ja he ovat niin pohjalla, niin pohjalla. Niin että jos siihen asetelmaan lisätään vielä kaikki tämä, mitä minä kannan harteillani joka päivä, haluaisin nähdä, minkälaisessa tilassa nämä tasapainoiset aikuiset silloin olisivat. Haluaisin ylipäätään, että joku sossuakka tai porvarilissu eläisi edes yhden päivän minun kengissäni. Puhumattakaan viikoista tai kuukausista. Joka päivä sama juttu. Kaikki ahdistaa aamulla niin paljon, että jos onkin saanut muutaman tunnin nukuttua, ei haluaisi nousta lainkaan, vaan pakko on. Sen jälkeen seuraa perus aamukävely ympäri kämppää, jolloin miettii mikä kaikki on perseellään. Sitten kahvit tippumaan, mikäli on ollut varaa ostaa kahvia, ja aamutupakille. Sitten laitan itseni edustavaksi ja lähden pyörimään kaupungille tai unohdun internettiin, tai seison peilin edessä ja itken, tai seison ikkunan edessä ja itken, tai istun vain sohvalla tekemättä mitään, koska en kykene ja itken. Sitten Lucky tulee töistä, ja on väsynyt ja uppoaa internettiin tai lähtee treenikselle, salille tai nukkumaan. Pian tuleekin jo nukkumaanmenoaika ja minä pyörin auringonnousuun asti lakanoissani itkien ja ahdistuksesta sydän pamppaillen. Melkein toivon, että joku tulisi joskus kysymään, pikka, kuinka sinä jaksat? Eikä hyväksyisi sitä perusvastausta; eei tässä, ihan jees, koittanu hakia duunia ja tehä koulujuttuja, onneksi on kuitenki loma, mitens sun loma?

Mie haluaisin joskus vaan nukkua tän kaiken paskan pois ja herätä ehjänä ja reippaana uudestaan tähän elämään. Tai ei tähän elämään, johonkin toiseen. Johonkin, missä mun ois hyvä olla, missä mua ei itkettäis kun korkeintaan onnesta, missä mie oisin kaunis ja nauttisin itsestäni yhtä paljon kuin elämästä. Silloin osaisin kai rakastaakin oikein. "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" ei toteudu mun kohdalla nimittäin kovinkaan hyvin. Kaikki olis jo vainajia ja mie yksin tässä maailmankaikkeudessa. I need a salvation. Really badly.

Onneksi huomenna saan jotain hermojani lievittävää.

Tämä on minun filosofiani

Miksi, miksi, miksi?
Miksi se iskee aina silloin kun oon yksin? Miksi aina sillon tulee pakonomainen tunne, että on pakko mättää naamaan kaikki mitä irti lähtee? Ja miksi, miksi en osaa vain kärsiä siitä, vaan pitää leksata väkisin maha kuivilleen? Miksen osaa enää lähteä lenkille, salille, uimaan tai yksinkertaisesti olla sitten vastapainoksi syömättä? Miksi meen aina sieltä missä aita on matalin? Haluaisin ruoskan, jolla ruoskia itseäni. Lupasin itselleni että ei enää koskaan. Ja silti. Aina uudestaan. Kerta toisensa jälkeen.
Sattuu edes nielaista suuhun kerääntynyttä sylkeä.
Ketä siitä syyttäisin, muita kuin itseäni?

Lucky on hyvillään, kun olen nykyään aikaansaavampi. Energisempi. Tukevampi. Mie taas olen syvällä sisimmässäni entistäkin kuolleempi. Ilman mitään järkevää selitystäkin saatan alkaa itkemään. Ruokakaupassa, kävelytiellä, rannalla, missä vain. Kyyneleet ei kysy hetkeä, kun ne tulevat. Mutta siitä huolimatta että itken nykyään paljon, en tunne juuri mitään. Rakkautta Luckyä ja perhettäni kohtaan kyllä, mutta siihen tunteet sitten jäävät. Tai ehkä nykyään vain tunnen rakastavani, koska olen oppinut mitä se tarkoittaa, kuinka paljon se voi satuttaa, mitä kaikkea se saa aikaan. Hyvässä ja pahassa. Peilistä katsoo vieras nainen, en tunnista kuvajaistani enää omakseni.


Haluaisin olla joku muu. Kuka tahansa muu. Tai ei aivan kuka tahansa. Joku luonnostaan pieni, siro, kapeakasvoinen tummasilmäinen kaunotar. Sellainen minä tahtoisin olla. Pitää kai vain tyytyä kohtalooni ja niellä katkeruuteni niitä tuttujani kohtaan, jotka saattavat syödä mitä ikinä tahtovat lihomatta grammaakaan, näyttävät supermalleilta aamulla herätessään ja joiden kasvoilla mikä tahansa tunne näyttää upealta.

Vielä syksyllä painoin niin vähän tähän nykyiseen verrattuna. Kunpa pääsisin niihin lukuihin takaisin. Kun pääsen, ja minähän vielä pääsen, ja alemmaskin, painottomuuteen saakka, otan ison tatuoinnin vasempaan käteeni. Alan säästämään sitä varten, jotta sitten kun se hetki koittaa, minulla on mistä laittaa rahaa moiseen. Ja juuri sillä hetkellä minulla täytyy olla rahaa, koska tuo seuraava tatuointini tulee olemaan minulle muistutus siitä, että en enää ikinä aio lihoa. Tuo tatuointi tulee näyttämään tulevaisuuteni suunnan, tien jota pitkin aion kulkea. Se tulee kuvastamaan myös kaikkia niitä kyyneleitä, kaikkea sitä tuskaa, jota tulen rakastamaan, ja jota minun tulee rakastaa päästäkseni tavoitteeseeni.

Aion myös kirjoittaa kirjan. Syömishäiriöstä. Jotain samaan klaaniin kuuluvaa kuin Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Aion käsitellä siinä suorapuheisesti ja kaunistelematta omiin kokemuksiini vedoten tätä ihanaa rakastani, jonka lapsi olen, ja jonka kanssa olen ollut naimisissa jo seitsemän vuotta. Suhteemme on ollut vaihteleva, niinkuin kaikki suhteet ovat. Yhtäkaikki, olemme nyt yhdessä ja aion pitää hänestä kiinni lopun ikääni, joka toivottavasti tulee olemaan tarpeeksi pitkä jotta näen virallisen puolisoni ja meidän lastemme kasvavan. Mikäli nyt joskus minulla on edes fyysinen mahdollisuus saada lapsia.

Noh, tulihan vain taas tekstiä. Anteeksi, vähän sekava ja hieman turhan saivarteleva ja filosofinen tekstini. Ajatuksenvirtaa, mutta pakko oli kirjoittaa. Ja tulipa kuviakin pitkästä aikaa, ei taas ollutkaan niin tylsä tekstipostaus :p

palapeli

mie tiiän, että aika moni tuttu lukee tätä mun blogia. Se pakottaa mua tervehtymään. Mutta toisaalta, se lisää mun tuskaa, kun en voi kirjoittaa kaikkea mitä tunnen enää tännekkään. Tää on ollu mun hermoreikä. Tää blogi siis.
Tiedän, että teistä lukijoista suurin osa haluaa kuulla mun edistyvän. Joko laihtumisessa tai paranemisessa. Olen pahoillani mutta tämä postaus ei käsittele kumpaakaan aihetta. Tää postaus on all about me .
olisin halunnut olla laiha ja pieni, nyt kun on kesä. Olisin halunnut, että lakkiaiskuvissa näyttäisin kauniilta ja pieneltä. Se ei vaan nyt mennyt niin. Oon pettynyt itseeni, niin monin tavoin. Oon ollut saamaton. Laiska. Mähö. Mättö muija. Olisin halunnut tehdä tämän kaiken mistä haaveilin, kuinka lähellä sitä olinkaan. Halusin, että Luckyn silmissä, muistoissa olisin kaikista entisistä se pienin ja kaunein. Koska kaikki sen edelliset on täydellisiä. Erilaisia, mutta samanlaisia. Mie erotun joukosta koska olen pieni ja pyöreä, lapsekas, "söpö". Ei minua koskaan kuvailla kauniiksi, solakaksi, ei edes hoikaksi. Ne sanoo että oon pieni ja söpö. Koiran pennusta sanotaan niin. Ei naisesta.
oon ollut myös koulussa aikaansaamaton. Nyt on 20 op:tä kasassa tältä koko vitun vuodelta. Juhannukseen asti on aikaa suorittaa vielä muutama. Jos jotenkin saisin ne 40 ettei tarttis Kelalle takasin maksaa...
kuinka paljon ahistaa ja vituttaa ku oon niin laiska ja aikaansaamaton?
tiiän että turha mun on täällä rageta asiasta, mutta pakko on jossain. Anteeksi.
kyllä musta tulee vielä parempi. Parempi sisko, parempi tyttöystävä, parempi tytär, parempi ihminen. Kunhan nyt jotenki saisin tän levällään olevan elämän kasaan. Kunpa joku auttais mua kerään ne palaset ja ettimään puuttuvat, niin että tää palapeli sais edes jonkinlaisen muodon, mistä lähtee jatkamaan kokoamista.

uudet tuulet

Nyt mie aion muuttua. Kävin juuri keskustelemassa mun tuutoriopen kanssa mun opinnoista ja se oli tosi ymmärtäväinen. Mulla on nyt itsenäistä suoritettavaa ihan rutosti, mutta aikaa on juhannukseen saakka. Sitte ei tarvi enää valehdella mammalle, että koulu menee hyvin ja oon valmistumassa kahden vuoden päästä taiteiden kandiksi! Jippiii!!! Paino on noussut, mutta en koe sitä enää niin suurena ongelmana ( paitsi aika-ajoin kun huomaan ettei vaatteet istu enää niinkuin aiemmin), Luckyn kanssa on tullut yksi iso riita, ja sekin johtui vaan siitä, että koin että Lucky ei koe mua haluttavana ja kauniina ym. Luckylla on töitä ja rahahuolet alkaa vähitellen hellittää. Vielä pitäs itselle kekasta jostain kesätyö, mutta vaikka stressaankin kovasti siitä, jotenkin tuntuu ettei maailma kaadu siihen. Nyt ois tällä viikolla vielä viimenen rutistus koulussa esseiden ja loppuproduktioiden kanssa, ja kunhan siitä selviän, mikään ei estä mua nauttimasta elämästä! En muista millon viimeksi ois tuntunu näin hyvältä :)
vaikka onkin kiireitä, rahahuolia, stressiä, läskiahdistusta ja epätoivoa vieläkin, tuntuu silti, että oon selättämässä tämän. Oon ottamassa niskalenkin sairaista ajatuksista ja olen alkanu elää täysillä pienistä asioista nauttien.
Pysykää tekin vahvoina, kyllä se joskus aina helpottaa :)

äl niinkuin läskiahdistus

Luckyn eksä on alkanut käydä samalla salilla kuin Lucky. Mua oksettaa ajatus siitä, että ne hikoilee samassa paikassa. Oksettaa että Luckyn eksillä, niillä kaikilla on niin täydellinen kroppa. Ne on täydellisen kauniita ja upeita. Oksettaa tää flunssa niin ei voi muuta kuin maata kämpillä ja kattoa kuinka Lucky ravaa salilla ja lenkillä. Oksettaa oksentaminen. Koitin äsken tehä vähän lihaskuntoa yrjäilyn jälkeen kuluttaakseni jäljelle jääneet kalorit, mutta en jaksanut tehä kuin 11 kyykkyä ja alkoi huimata. Missä vitussa mun lihakset on? Toisaalta. En. Välitä. Vittuakaan. Hyvä vaan jos ei oo enää lihaksia mitä kroppa käyttäs ravintona. Alkas viimeinki tuo vitun läski lähtiä.

Jos ois enää yhtään suurempi läskiahdistus päällä nii varmaan kuolisin tähän pahaan oloon. Ei oo kyllä pitkään aikaan ollu näin paska fiilis.

hiljaiseloo ja elon hiljaisuutta

juuh, sori taas ku en oo aikoihin kirjotellu... Lucky oli etelässä viikon, kuolin yksinäisyyteen. Kuolin unettomiin yksinäisiin öihin. Olin kuin koira, joka on jätetty yksin kotiin omistajien ollessa poissa. Tiesin että kukaan ei ole missään, mutta silti pyörin hädissäni ympyrää ja etsin häntä joka paikasta.
sain diagnoosin tohon mun vaivaan. Refluksitauti (ruokatorven ja mahaportin välinen sulkijalihas on liian löysä, ja mahanesteet pääsee nouseen ruokatorveen, ja se on mulla synnynnäinen elimellinen vika, sillä yleensä iäkkäillä ihmisillä se löystyy luonnostaan luulen kyllä että olen saattanut aiheuttaa sen itse bulimioinnillani.) ja ärtyvän suolen oireyhtymä. mitään selitystä mun hemoglobiinin alhaisuudelle ei löydy, lääkäri käski mun syödä paremmin. Musta tuntuu et se tais ymmärtää mikä mua oikeesti vaivaa. Noh, eipä sanonu mitään. Ehkä ylitulkitsin sen varpaista hiusrajaan saakka vaeltavaa arvioivaa katsetta. Se vain sanoi että jos vanhemmalla iällä alan lihota paljon, refluksi voi pahentua. Sitten se naurahti ja sanoi että mulla ei ole kyllä siitä pelkoa vielä kymmeniin kiloihin. Kätteli, ja sanoi heihei ja näkemiin. Että semmosta.

ylpeyttä

Mie olin eilen ja tänään koulussa! Oon hyvin ylpeä itsestäni :) syömättömyys on helppoa kun ei ole rahaa millä ostaa ruokaa. Huomenna tulee palkka. Minusta tuntuu että huomenna en pysty olla ostamatta ruokaa ja ahmimatta. Yritän silti. Kaksi päivää syömättä. Tuntuu hyvältä.

I'll make it work

Mulla on nyt sellainen tunne, että mie pystyn tähän. Että mie pystyn lopettamaan bulimioimisen. En oo oksentanut nyt melkein viikkoon, ja oon tosi ylpeä itsestäni. Tosin, oon ollu äidin ja isän hoivissa kotona enkä täällä kämpillä. On siis tullu syöpöteltyä. Viimeviikko meni juopotellessa. Painoa on siis tullut lisää, huomaan sen. En tosiaan ole uskaltanut mennä vaa'alle, mutta tän viikon otan ihan puhdistautumisen kannalta, ja tänään pitää muutenkin paastota huomista vatsalaukun täyhystystä varten. Huominen menee huonovointisena koska pitää käydä verikokeissakin, eli enpä usko että Lucky pakottaa mua syömään. Keskiviikkona on koulua, ja pitkästä aikaa ajattelin oikeasti mennä. Olla koko päivän. Ja jäädä koulun jälkeen kirjoittamaan esseen, jota oon lykänny jo kaksi kuukautta. Torstainakin on koulua. Menen kyllä. Pakko on. Perjantaina ei kai olisi koulua, mutta ajattelin sanoa Luckylle että on, ja lähteä piiiiitkälle kävely/valokuvaus reippailulle koulun läheistölle. Viikonloppu on sitten taas eriasia.

Tein tälle viikolle ruokasuunnitelman, että onnistun saamaan vähän edes kiinni painostani, joka oli vielä hetki sitten melko hyvä. Laskelmieni mukaan säännöllisellä liikunnalla ja näin syömällä, mun pitäis saada painosta pois 2,5kg tällä viikolla. Nesteitä, niitä nyt ainakin, sillä mahani, sormeni, jalkani, poskeni... kaikki on aivan turvoksissa.

Maanantai - paasto

Tiistai - ei aamupalaa (koska lääkärissä), lounaaksi 50 g raejuustoa (35 kcal), iso tuopillinen jääkylmää vettä, puolikas banaani 60g (n. 50 kcal) muumimukillinen kahvia 2dl mustana (2 kcal), päivälliseksi pieni omena (n 40 kcal), illalliseksi iso mukillinen 4dl vihreää teetä (n.3 kcal), iso tuopillinen jääkylmää vettä

Keskiviikko - aamupalaksi 2dl kahiva (2kcal), luonaaksi pieni omena pilkottuna 50grammaan raejuustoa (75kcal), 2dl kahvia (2kcal), päivälliseksi 60g porkkanoita pilkottuna pieniksi (17kcal), iso tuopillinen kylmää vettä, 30g maitorahkaa 17kcal, illalliseksi vihreää teetä

Torstai - aamupalaksi kahvia (2kcal), lounaaksi puolikas banaani (50kcal) ja kahvia (2kcal), päivälliseksi lasillinen (2dl) rasvatonta piimää (76 kcal) ja iso tuopillinen jääkylmää vettä, illalliseki vihreää teetä

Perjantai - aamupalaksi kahvia (2kcal), lounaaksi pieni omena (40 kcal), päivälliseksi 2dl piimää (76 kcal), illalliseksi vihreää teetä

Ja joka välissä vettä. Paljon vettä.

Näin noudattelisin suunnilleen 100 kalorin päiviä, mutta saisin kuitenkin monipuolisesti syötävää ja hieman vaihtelua. Tässä mie pysyn. Ja mikäli tää toimii, jatkan sitä viikonlopun yli ja seuraavallakin viikolla. Ainakin luin jostain, että vaikka elimistö on säästöliekillä, jos se saa monipuolisesti jotain ruokaa, lopulta se luovuttaa, eikä mikään elimistö jaksa junnata säästöllä 100 kcal:lla päivässä :DDD

Nyt on hyvä fiilis. I'll make it work.

muhun sattuu

En mie vaan osaa lopettaa sitä. En uskalla syödä mitään, tai vaihtoehtoisesti syön kaiken. En osaa syödä. En normaalisti enkä edes epänormaalisti. Halveksin ruokaa. Ja syömistä. Ja oksentamista. Ja paastoamista. Ja rakastan sitä. Ja tämä kehä kiertyy mun kaulan ympäri ja kuristaa mua. Ja mie tykkään siitä. Multa on kropasta voimat loppu. Eilen kun imuroin, jouduin 50 neliön kämpän aikana istumaan alas useaan otteeseen ja lepuuttamaan jäseniäni pystyäkseni jatkamaan taas hetken. Tiskata en enää pysty, en yhteen menoon ainakaan jaksa tiskata kahden ihmisen astioita. Plus että sotken nykyisin astioita ihan liikaa syöpöttelyissäni.

olen ollut hirmuisen aikaansaava viimeaikoina, vaikka synkkyys vangitseekin mut kokoajan syvemmälle syleilyynsä. Mun kroppaan sattuu. Maha on kokoajan kipeä ja turvoksissa, lihaksettomat raajat kramppaavat ja iho roikkuu ja on huonossa kunnossa. Musta tuntuu että Lucky aavistaa jo jotain...

haluaisin kertoa jollekin. Mutta en tiiä yhtään kelle uskaltaisin... Ja miksi toisaalta vaivautua? saavat olla huolissaan musta sitten kun näytän siltä että ihmiset alkaa huomautella ja kysellä. Vielä ei oo sellasta kohtelua osunu kohdalle, eli ulkoisesti mulla vaikuttais olevan kaikki hyvin...

ei kaikki vain ole hyvin. Ja haluaisin että kaikki ois just niinku haluan olevan. Naiivia...

noh, mutta hyvää yötä kaikille, jatkan unetonta pyörimistä lakanoissani ja yritän nukahtaa Luckyn rauhaisaan tuhinaan. Ehkä nukun tänä yönä, tai taaskaan en. Who knows?

Asdasdasd oon läppä koko ihminen

Ostin tosiaan sen uuden pariston tohon vaakaan. Ei hyvä. Ylikiloja. Ja tottakai. Herkkä mielentila, hyvästi paastoviikko ja niinpä kävelin ympyrää kaupungilla, kävelin sen saman apteekin ohi, jonka ohi kävelen joka päivä. Eilen en kävellyt ohi. Ostin rennietä. Ostin laktulosia. Häpeä ittees paska.

En mie tällä tavalla laihdu. En malta lopettaa ahmimista, mutta en jaksa lähteä salille tai lenkille. Oon irvikuva. Läskiä roikkuu sieltä täältä ja tuolta...

Otin sen tatuoinnin. Se kuvaa mun surkeaa elämää. En pysty lopettamaan tätä bulimiointia. Oon luuseri

Tän täytyy loppua

Oksentelun. Täytyy. Loppua.

Tein sen viikonloppuna törkeimmin kuin ikinä. Oksensin, vaikka Lucky oli kotona. Koitin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, mikä johti siihen, etten saanut kaikkea ulos. Olo oli pahempi kuin ennen oksentamista.
Tämä viikko tulee olemaan paastoviikko. Se onnistuu, tiedän sen. Onnistui se syksylläkin, kun halusin tehdä vaikutuksen Luckyyn, olemalla pieni. Ja toisaalta en uskaltanut syödä hänen nähtensä.
Mutta silti. Oksentaminen. On yhtäaikaa hirveää ja ihanaa. Mutta ei se mua laihduta, jollen saa kaikkea syötyä ulos, ja onnistu kuluttamaan kaikkea, mikä on jo imeytynyt. Oksentaminen on pilannut mun äänen. Mun kurkun. Mun nielun. Tuntuu kuin olisi nielaissut kurkkukaktuksen multineen päivineen.
Mun täytyy lopettaa tää. Mutta mie rakastan ruokaa. Ja vihaan sitä. Mitä mie vihaan. Itseäni? Haluan vain olla pieni...

Mun jalat tänään. HYI VITTU, voisinpa leikata noi läskit jotka tursuaa sisäreisitä irti...

mikä mie oon?

äiti käytti mua tänään siellä lääkärillä. Lääkäri ei osannu sanoa mitään, sanoi vain et mun veriarvot on normaalin alarajoilla ja sain lähetteen vatsalaukun tähystykseen ja uusiin verikokeisiin. Äiti tuumasi autossa että oon liian laiha. Että luut kuulemma töröttää ja painan ihan liian vähän. Että olen anorektinen. Mie sanoin äitille että mie syön. Lähes koko ajan, ihan mitä vain. Että jos tätä useammin ja enemmän enää söisin, olisin jatkuvasti ruokaa suussa. Periaatteessa en valehdellut...
ja tottahan sitä lääkärikäyntiä piti velun ja annan kanssa käydä juhlistamassa hesessä. Ahdoin napaani mega - vitun - aterian ja sitte juoksin kaupasta vielä kahvipaketin ja suklaapatukan, jonka ahmin heti kotiin päästyäni. Koko matkan pelkäsin että Lucky olisi jo kotona, muttei onneksi ollut. Pikapikaa vesilasi valmiiksi, vasempaan käteen muutama pala vessapaperia ja oikea märäksi hanan alla ja niin sitä mentiin. Oksensin niin lujaa että rintakehään sattu. Ajattelin vain että kaikki pois ja mahdollisimman nopeaa, ettei Lucky saa tietää.
noh, tähystys on maaliskuulla ja verikokeet ja kontrolliaika myös...
mutta kuitenkin, mie valehtelin minun äidille. Mie taidan valehdella kaikille, satuttaa niitä. Enkä voi muutakaan...
tänään on pakko käydä ostaan tohon vaakaan se paristo. En kestä enää tätä epätietoisuutta. Ja aloitan sairaalakeittodieetin heti huomenna.

mua pelottaa

mua pelottaa ihan saatanasti se huominen lääkäriaika. Mie en tiiä miten päin olisin oikein... Mua pelottaa et mitä se lääkäri tekee ja mitä se sanoo niistä verikokeista. Mua myös pelottaa jos se ottaa lisää näytteitä tai mittaa verenpainetta ja mul on noi tuoreet haavat pitkin käsivartta... Ja entä jos mul on joku vakava elimellinen sairaus? Joudunko hoitoon? Tai entä jos mun arvot on niin huonot ja jos se tajuaa että miks mun kaula ja poskipäät ja nenäontelot on ihan turvoksissa? Entä jos se lääkäri tähystyttää mun kurkun tai vatsan ja tajuaa ettei siel oo mitään vikana ja hoksii et mulla on niin huonot veret vaan koska itse aiheutan sen? Oikeesti. En muista koska oisin ollu näin peloissani. Tänä yönä ei uni tule senkään vertaa ku yleensä...

Lucky ei ymmärrä mua. Miksi en jaksa mennä kouluun, miksi oon aina liian väsynyt tekemään mitään, miksi turvaudun aina känniin tai ruokaan tai syömättömyyteen, se sanoo että siitä tuntuu että mie en enää rakasta sitä. Että tää on sille rankkaa katsoa ku se tietää että se ei voi auttaa mua ja tietää et mul on joku ja että siitä tuntuu pahalta etten voi kertoa. Mie jo melkein toivon että se lähtis jo armeijaan ja sinne rauhanturvajoukkoihin, seurais unelmaansa ja antais mun seurata omaani, toteuttaa sitä kaikessa komeudessaan. Mutta silti rakastan liikaa ja pelkään Luckyn puolesta. Että se satuttaa itsensä, tai kuolee siellä kaukana, samalla kun mie teen hidasta kuolemaa täällä. Kukapa ei pelkäisi rakkaansa puolesta?

Mie tahon poies

Mie en oikeesti enää jaksa tätä, mulla on hirvee närästys, heikotus, tuntuu että jalat ei kanna. En millään jaksais mennä kouluun tänäänkään.. Ku en oikeesti jaksa kävellä. En tajuu miksei mun paino vaan putoo, se käväs niin alhaalla... Laitoin muuten tohon sivupalkkiin mun bmi:n, se kertoo paremmin ku paino tästä mun ruhoni tilanteesta. Mie tahon kadota savuna ilmaan, tuhkana tuuleen. En vaan tajua tätä. Mun tuumakoko on pienentyny kolmella puolen vuoden aikana, mutta en silti tunne olevani yhtään pienempi. Tällä hetkellä käytän 24'' farkkuja, mutta mun reidet ja perse näyttää peilistä niin vitun isolta. Enkö jo sais olla höyhenen kevyt? Enkö saisi nauttia pienuudesta, ja kadota, hukkua siihen?
Mie tahon päästää irti kaikesta kontrollista ja lakata olemasta. Kuihtua pois. Mun mieleni on ihan liian musta.

liikaa on mulle kohtuus

juuh, elikkäs viikonloppu meni taas vaihteeksi ryypätessä. Join liikaa perjantaina ja velu talutti mut kotiin. Join lauantaina liikaa ja lensin ulos baarista, ja Lucky talutti mut kotiin. Olo on karsea. Viiltelin liikaa. Söin liikaa. Oksensin liikaa. Mulla on ruma ja läski ja turvonnut olo, ja enskeskiviikon lääkäriaika pelottaa. Vois vaa palata ton sofi oksasen stalinin lehmien pariin ja kuolla hiljaa sisältä...

Pian jo valehtelet taas

"Meet sitten tänään kouluun ja oot reipas, niinhän kulta?"
"Syöthän aamupalan, tai ota edes klementiini kouluun!"
"Mie kyllä soitan sun äidille kohta jos et lakkaa puhumasta noin!"
"Valehteletko sie mulle..?"

Näitä lauseita. Kuulen ihan liian usein. Lucky sanoo. Se on huolissaan minusta.

"Menen menen, oon reipas, mie saan kaikki opintopisteet tältä keväältä. Kaikki mitkä pitääkin" Vastaan, vaikka todellisuudessa käyn vain kävelemässä tarpeeksi kaukana ja palaan kotiin kun Lucky on turvallisesti poissa.
"Syön syön, nyt en vain ehdi, on niin kiire." Vastaan vaikka vatsa kurnii ja päässä huimaa ja silmissä sumenee.
"Et sie kellekään soita, leikilläni pilkkaan mun mahaa ja persläskiä ja selluliittireisiä!" Sanon ja naurahdan vaikka pidättelen kyyneleitä, enkä taaskaan halua nousta sängystä, koska olen liian ruma ja läski lähtemään mihinkään.
"Miksi mie sulle valehtelisin, oon ollut sulle aina rehellinen..." Sanon ja valehtelen jo siinä.

Mie ihmettelen, että Lucky ei ole tajunnut mun tilannetta jo. Tai sitten se haluaa sulkea silmänsä siltä. Sen sisko on tosi itsetuhoinen ja vakavasti masentunut. Ehkä se haluaa uskoa mitä mie sanon sille. Ehkä se haluaa niellä kaikki ne lapselliset valheet mitä kerron päivittäin. Ehkä se haluaa uskoa että jääkaappi tyhjenee koska oikeasti syön.

Tänään on päivä, kun en mene kouluun. Taaskaan. En vain yksinkertaisesti pysty. Jos tarpeeksi psyykkaan itseäni, niin ehkä pääsen ulos tästä talosta ennen kuin Lucky tulee kotiin. Käyn varaamassa tatuointiajan. Sanon että olin koulussa, ja että olipas hyvää ruokaa, ihan on ähky vieläkin.

Miksi en vain voisi kertoa kaikkea?
Koska pelkään?
.... Saavani apua?

Vittu sä oot taitava

Kävin tänään verikokeissa, kaheksan putiloa verta lurisi taas lääkäreiden tutkittavaksi. Oli ihanaa luvan kanssa paastota. Mutta tiesinhän minä mihin se johtaisi. Kun aamulla tulin verikokeista, en jaksanutkaan mennä kouluun, vaan tulin kämpille makaamaan. Söin varovasti kaksi klementiiniä ja ajattelin että niillä mennään, mutta sitten söinkin nuudeleita, hilloleipää, mehua... ja Lucky tuli kotiin. Ennen kuin ehdin tyhjentää itseni. Sen kunniaksi lähdin kaupungille, ostin melkein kilon irtokarkkeja, toisesta kaupasta pähkinöitä ja kolmannesta kunigatarpitkon. Pitko oli sitä varten että S (pikkusiskoni) tulee tänään illalla käymään. No, linnoittauduin kämpille päästyäni sohvalle ja aloin katsoa supersize vs superskinnyä, enkä ehtinyt jakson puoleen väliinkään saakka kun Anna soitti minulle, että voisko hän tulla kylään. Olin suunnitellut mähöäväni ja vellovani läskiahdistuksessa lopun päivää, mutta lupasin että Anna voi tulla käymään. Hän ihmetteli miksi katson kyseistä sarjaa ja samaan aikaan minä manasin päässäni, että olisi pitänyt sulkea selain. Katsoimme sitten yhdessä Ss vs Ss ja minä mässytin karkkia. Oli niin huono olo, että meinasin jo häätää Annan, mutta sitten onneksi hänen äitinsä soitti ja pyysi hakeen hänet autolla töistä. Anna pyysi minua vielä tupakalle ennen lähtöään, mutta sanoin ettei tehnyt mieli. Sillä mieltäni kuumotteli vain yksi asia: tyhjentäminen. Saman tien, kun ovi kävi, löysin itseni vessasta sormet kurkussa...
Eikä siinä vielä kaikki. Heti oksentamisen jälkeen menin automaattisesti keittiöön, otin ja avasin pitkopaketin ja otin siitä ison palan, ja ahmin sen samantien. Hetkeä myöhemmin olin kauhusta kankea. Taas pitäisi ahmia maha täyteen, sillä muuten en saisi sitä ulos. (En nimittäin osaa oksentaa kuin täydellä mahalla.. -.-) Päätin kuitenkin yrittää. Aikani kakisteltua vessassa, sain kuin sainkin sen perhanan kakkupalan ulos, ja olin ehkä jollain sairaalla tavalla iloinen ja tyytyväinen itseeni, että A) sain lopetettua ahmimisen tältä erää ja B) että sain tyhjennettyä puolityhjän mahan.

hhhh.... mun tarvii oppii olla syömättä niin ei tarttis oksentaa. Nyt kramppaa maha ja joka paikkaa särkee...

wake me up when its all over

vaakasta loppu patteri. En lähe kouluun. En voi. Oon koko päivän sängyssä. Tuntuu et voisin tänää vain kuolla tätä sänkyyn, kunhan ei tarttis syödä ja ahmia.

Makaan nyt viel kahenkymmenen minsan päästäkin alasti mun sängyssä ja tiedän etten ehi enää luennolle. Läskiä, läskiä, läskiä. Oksentaisin jos olis mahassa jotain mitä oksentaa :/ ei ala tää päivä kovin ihanilla fiiliksillä...

Piilottakaa multa ruoka

Taas näin aluksi, en enää nykyisten kerkee postailee niin usein joten pahoittelut siitä!

Musta on tullu niin alkki ku vaan voi ihminen olla. Joudun taistelee etten menis kauppaan ostaan kaljaa tai lähikuppilaan muutamalle. Ajattelen vuorotellen viinaa, ruokaa, painoa, viinaa ruokaa painoa viinaaruokaapainoaviinaaVIINAA... Oon juonu viimeaikoina ihan liikaa. Ja oksentanu. Oon nykyään enemmän buliminen pikka kuin anorektinen. ja oon niin turvoksissa kun ihminen vaan voi olla. Sormukset ei mahdu sormiin, farkut ei mahu päälle, maha on ku ilmapallo, ja se kramppaa kovasti sillon tällön.

Ensviikolla aika labraan, ottavat näääääääääääin pitkän listan eri näytteitä ku koittavat selvittää miks mun hemoglobiini on 100. Kahen viikon päästä on aika sisätautien polille, ton mun mahani takia.

Tuntuu että oon niin sairas. Vaikka en ole! Oon fyysisesti terveempi ku aikoihin ja tiedostan että on typerää syödä kerralla kaikki mitä jääkaappiin on vähillä rahoilla ostettu ja sen jälkeen käydä oksentamassa ne pytystä alas. Mutta mie en voi hallita tätä. Tää hallitsee mua. Ja mie annan sen tehä niin.
Ääni on taas mukana kuvioissa. Tai nykyisin se on jo varjo. Mie tunnen kuinka se huohottaa niskaan kun kävelen kouluun, kuinka se kulkee mun vierellä ja muistuttaa olla syömättä kouluruokaa. Sit koulusta kotiin tultuani, kun Lucky lähtee treeneihin tai salille, varjo avaa mulle kaappeja, ja käskee syömään. Ja minä tottelen "koska enhän ole syönyt koko päivänä mitään", joten eihän yksi leipä mitään haittaa. eikä puoli purkkia jugurttia. eikä toinen leipä hillolla, eikä kolmas, eikä neljäs, eikä eilinen päiväruoka mitä jäi kattilaan, eikä äidin tekemä pulla pakkasessa, eikä neljäs pulla, eikä murot, eikä mustikkarahka. Hyvä! Sen jälkeen janottaa ja sitten kaatuu kurkusta maitoa, mehua, kaljaa (jos sitä sattuu olemaan) ja vettä. Sitten tajuan mitä oon taas tehnyt ja juoksen vessaan lukiten oven perässäni, toivoen että varjo jäisi ulkopuolelle, ja että kerkeäisin oksentaa ennen kuin Lucky tulee kotiin.

Sitten taas hautaudun onepiecen sisään sohvalle itkemään ja katsomaan jotain paskaa ohjelmaa musiikkiteeveestä.

Miks mie en vaan vois olla pieni ja kaunis, painoton pikku keijukainen?